Richard Swinburne – eräs tämän päivän arvostetuimmista kristityistä filosofeista – on pohdiskellut teodikean ongelmaa muunmuassa teoksessaan ”Tuntematon tekijä: Jumalan olemassaolo ja tieteellinen maailmankuva”.¹ Swinburnen mukaan vapaus on hyvä asia, koska se mahdollistaa aidon vastuun ja merkityksellisten valintojen tekemisen. Maailma jossa on olemassa aitoa vastuuta on parempi kuin maailma jossa sellaista ei ole, huolimatta vastuun väärinkäyttämisen mahdollisuudesta. Mainitun teoksen sivulla 134 Swinburne toteaa:

Vapaan tahdon puolustus lähtee siitä, että tietynasteinen vapaa tahto on ihmiselle suureksi hyödyksi – nimitän sitä valinnanvapaudeksi ja -vastuuksi – mutta se tuo mukanaan väistämättä moraalisen pahuuden mahdollisuuden.

Swinburne sisällyttää aitoon vastuuseen myös vapauden vahingoittaa muita eläviä olentoja (s. 136):

On hyvä, että valinnanvapauteen ja -vastuuseen kuuluu aito vastuu muista ihmisistä, vaikka siihen liittykin mahdollisuus joko auttaa tai vahingoittaa heitä.

Swinburne havainnollistaa asiaa ajatuskokeella, jossa isä pyytää vanhempaa poikaansa pitämään huolta pikkuveljestään. Jos isä nyt kaiken aikaa vahtisi poikansa toimintaa ja estäisi häntä tekemästä pikkuveljelleen mitään väärää, isoveljellä ei olisi aitoa vastuuta. Sivulla 137 Swinburne toteaa:

Hyvä isä ja hyvä Jumala jakavat vastuuta. Päästääkseen luotunsa osallistumaan luomistyöhön Jumalan on annettava heille valta satuttaa ja runnella, tehdä tyhjäksi jumalallinen suunnitelma.

Swinburne soveltaa vapaan tahdon teodikeaa paitsi ihmisten tekemään moraaliseen pahaan, myös luonnossa esiintyvään pahaan. Ensinnäkin luonnollinen pahuus kasvattaa mahdollisuuttamme vapauteen ja aitoon vastuuteen antamalla meille tietoa siitä, kuinka luonnonvoimia voidaan käyttää pahaan:

Seurattuani jonkin taudin kulkua luonnossa voin käyttää saamiani tietoja taudin tahalliseen istuttamiseen johonkin ihmisryhmään, ihmisten jättämiseen taudin armoille laiminlyömällä tarvittavan hoidon tai toimenpiteisiin, joilla ihmisiä voidaan estää sairastumasta tautiin. Pahoja (ja hyviä) seurauksia aiheuttavien luonnon mekanismien tutkiminen avaa ihmisille valtavat valinnanmahdollisuudet. (s. 146)

Toisena luonnollisen pahuuden hyvänä puolena Swinburne näkee vapauden toimia sen suhteen poikkeavin tavoin, mikä kasvattaa ihmisten merkittävien valintojen määrää.

Yksittäinen paha, esimerkiksi ruumiillinen kipu, asettaa kärsijän valinnan eteen – kestääkö hän kivun kärsivällisesti vai valittaako hän osaansa. Kärsivän lähimmäinen voi valita, osoittaako hän myötätuntoa vai kovettaako luontonsa. Kipu tekee mahdolliseksi nämä valinnat, joita ei muuten tulisi eteen. (s. 147)

Vaikka en hyväksy Swinburnen teodikeaa, näen siinä omat järkeenkäyvät puolensa. Useimmat ihmiset näkevät vastuun joissain tilanteissa hyvänä asiana. Jos esimerkiksi saan työpaikallani ylennyksen esimiestehtäviin, koen minulle annetun vastuun imartelevana. Vastuu ei tietenkään olisi aitoa ilman vapautta sen väärinkäyttämiseen. Ylennys ei tuntuisi aidolta, jos firman johtaja jatkuvasti kyttäisi toimintaani ja kumoaisi päätökseni aina kun ne eivät häntä miellytä. Myös Swinburnen esimerkki lasten kasvatuksesta havainnollistaa vastuun hyödyllisyyttä. Jos isä antaa isoveljen huolehtia pikkuveljestään, isoveli oppii elämässä hyödyllisiä vastuun kantamisen ja huolenpidon taitoja.

Mutta Swinburnen teodikea näyttää venyttävän yllä kuvatut, sinänsä järkevät ajatukset äärimmäisiin mittasuhteisiin. Vaikka vastuu (ja mahdollisuus vastuun väärinkäyttämiseen) on joissain tilanteissa ja jossain määrin hyvä asia, vaatiiko aito vastuu pahuuden sallimista sellaisessa suunnattoman suuressa mittakaavassa, missä se maailmassamme ilmenee?

Allekirjoittanut näkee erityisen ongelmallisena Swinburnen oletuksen, että aito vastuu vaatii raa'an väkivallan ja tappamisen mahdollisuutta. Tällainen oletus näyttää ensinnäkin täysin mielivaltaiselta. Swinburne ei (ainakaan mainitussa teoksessaan) perustele tätä oletusta mitenkään. Toisekseen kyseinen oletus vaikuttaa vahvasti epäintuitiiviselta. Jokaisessa maailman sivistysvaltiossa investoidaan suuria rahasummia poliisivoimien ylläpitoon. Poliisivoimien eräs tarkoitus on rajoittaa ihmisten vapautta raakaan väkivaltaan toisiaan kohtaan. Swinburnen ajatusmallin perusteella poliisin olemassaolo näyttäisi pahalta asialta – poliisi riistää ihmisiltä mahdollisuuden aitoon vastuuseen. Mutta poliisivoimien väittäminen pahaksi lienee useimpien ihmisten mielestä vahvasti epäintuitiivista.

Swinburne ehkä vastaisi tähän kritiikkiin toteamalla, että poliisivoimat ovat hyvä asia, koska ne mahdollistavat poliiseina toimiville yksilöille aidon vastuun ja merkityksellisten valintojen tekemisen. Tämä saattaa hyvinkin olla osatotuus. Mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä on intuitiivisesti selvää, että poliisivoimat on hyvä asia ensisijaisesti muille ihmisille koituvan hyvän vuoksi, ei poliiseille itselleen koituvan hyvän vuoksi.

Myös Swinburnen selitys luonnolliselle pahuudelle näyttää epäintuitiiviselta. Kun ihmiset kuulevat uutisia esimerkiksi tuhoisasta maanjäristyksestä, useimpien ihmisten reaktiona on järkytys ja sääli järistyksen uhreja kohtaan. Hyvin harvat pohtivat mielessään ”jippii, onpa hyvä että maa järisee ja ihmiset pääsevät kantamaan aitoa vastuuta ja tekemään merkityksellisiä valintoja”. Kun avustusjärjestöt rientävät paikalle auttamaan järistyksen uhreja, useimmat ihmiset toki näkevät hyvänä, että järjestöjen työntekijät kantavat vastuunsa ja tekevät merkityksellisiä valintoja. Mutta useimmat näkevät avustusjärjestöjen toiminnan hyvänä siksi, että se lievittää maanjäristyksen pahoja seurauksia. He eivät näe maanjäristystä hyvänä siksi, että se mahdollistaa avustusjärjestöjen toiminnan.

Swinburnen ajatusmalli näyttää erityisen ongelmalliselta lääketieteen kehityksen kannalta. Kuvitellaan, että olisin nerokas tiedemies ja keksisin uuden lääkkeen, joka parantaa kaikki mahdolliset syöpäsairaudet. Pitäisikö minun nyt julkistaa keksintöni? Lääkkeen julkistaminen olisi minun kannaltani hyvä asia, koska voisin tehdä merkityksellisen valinnan ja toteuttaa aitoa vastuuta. Mutta samalla riistäisin aidon vastuun ja merkityksellisten valintojen mahdollisuuden miljoonilta syöpäpotilaita hoitavilta sairaanhoitajilta ja potilaiden omaisilta. Potilaat eivät enää voisi valita, kestävätkö kipunsa kärsivällisesti vai valittavatko, eivätkä heidän omaisensa saisi valita, suhtautuvatko myötätuntoisesti vai kovettavatko luontonsa. Yleisen hyvän maksimoimikseksi minun siis kannattaisi heittää lääkkeen kemiallinen kaava roskakoriin. Oletan tämän vaikuttavan useimpien ihmisten mielestä äärimmäisen epäintuitiiviselta.

Swinburnen teodikea näyttää olevan ristiriidassa paitsi terveen järjen, myös Raamatun kanssa. Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan maailma ennen syntiinlankeamusta oli ”sangen hyvä”. Vasta syntiinlankeamuksen jälkeen maa alkoi kasvaa ohdakkeita ja orjantappuraa, ihmisen piti otsa hiessä ansaita leipänsä ja naisten piti kivulla synnyttämän lapsensa. Tämän mukaan luonnollinen pahuus ei näytä olevan hyvä asia, vaan seuraus syntiinlankeamuksesta, ihmisen kapinasta Jumalaa vastaan. Jos luonnollinen pahuus on hyvä asia mahdollistaessaan aidon vastuun, miksi sitten tämä hyvä asiain tila ei vallinnut alunperin Jumalan luomassa sangen hyvässä maailmassa, vaan toteutui vasta ihmisen kapinan seurauksena?

Swinburne pohdiskelee eläinten kärsimystä teoksensa sivuilla 149 ja 150. Hän esittää kysymyksen, miksi eläinten täytyy kärsiä, vaikka niillä ei ole vapaata tahtoa. Hänen mukaansa eläimetkin kaikesta huolimatta hyötyvät mahdollisuudesta merkityksellisiin tekoihin.

On hienoa, että eläimet ruokkivat poikasensakin eivätkä vain itseään, että eläimet tutkivat ympäristöään vaikka tietävät sen vaaralliseksi, että eläimet pelastavat toisiaan petojen kynsistä ja niin edelleen. Tällaiset asiat antavat eläinten elämälle arvon mutta aiheuttavat usein myös joillekin eläimille kärsimystä.

Swinburne näyttää tässä tulkitsevan luontoa jokseenkin romantisoivassa valossa. Monet eläinlajit eivät ruoki poikasiaan eivätkä pelasta toisiaan petojen kynsistä. Toisekseen Swinburne näyttää tässäkin kohtaa ajautuvan ristiriitaan Raamatun kanssa. Jesajan kirjan jakeessa 65:25 kuvaillaan Jumalan luomaa ”uutta maata”:

Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä, ja käärmeen ruokana on maan tomu. Kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra.

Swinburnen mukaan eläinten elämä uudessa maassa on ilmeisesti arvotonta. Tällainen tulkinta vaikuttaa ongelmalliselta; Raamatussa ”uusi maa” käsittääkseni merkitsee ”Herran päivän” tai Jeesuksen toisen tulemisen jälkeen vallitsevaa täydellisen hyvää olotilaa.

Edellä kuvattujen spesifien ongelmien lisäksi Swinburnen teodikeaa näyttää yleisellä tasolla vaivaavan ”liiallinen tehokkuus”. Pohditaan ajatusleikkiä, että maailman olisi luonut paha jumaluus, joka tahallaan aiheuttaa ihmisille ja eläimille absurdia kärsimystä. Swinburnen teodikean avulla voitaisiin nähdäkseni selitellä myös pahan jumaluuden teot parhain päin. Aiheuttaisipa paha jumaluus ihmisille ja eläimille miten paljon kärsimystä tahansa, aina voitaisiin selittää kärsimyksen olevan hyvä asia mahdollistamansa vastuun vuoksi. Tilanne muistuttaa (tosin käänteisesti) keskiaikaisia noitaoikeudenkäyntejä, joissa syytetty voidaan todistaa noidaksi riippumatta siitä onko hän oikeasti noita. Teodikea, jolla jopa oikeasti paha jumaluus voitaisiin ”todistaa” hyväksi, lienee liian suuren tehokkuutensa vuoksi käytännössä tyhjänpäiväinen.

Swinburne näyttää jossain määrin ennakoivan tällaisen kritiikin. Sivulla 144 hän toteaa, että kärsimyksellä, jonka Jumala sallii ihmiselle, täytyy olla jokin raja. Swinburnen mukaan tämä raja sijaitsee kuolemassa; jos ihmiset eläisivät ikuisesti ja kärsisivät ikuisesti, tämä sotisi voimakkaasti Jumalan olemassaoloa vastaan. Joku kyynisyyteen taipuvainen voisi todeta, että luultavasti Swinburne tässäkin tapauksessa keksisi keinon selitellä Jumalan toiminta parhain päin. Allekirjoittaneen mielestä Swinburne ottaa askelen oikeaan suuntaan rajoittaessaan teodikeansa voimakkuutta. Kuitenkaan askel ei näytä kantavan riittävän kauas. Pohditaan ajatusleikkiä, jossa paha jumaluus tuottaisi ihmisille ja eläimille tahallaan absurdia kärsimystä, ja lisäksi tällä jumaluudella olisi tappamisfetissi, jonka vuoksi hän lopulta tappaisi luomansa olennot, tullen näinollen rajoittaneeksi näiden kärsimystä. Swinburnen teodikean avulla tämä tappamisfetissijumaluus voitaisiin selitellä hyväksi. Mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä tällainen lopputulos näyttää absurdille.

Mielestäni Swinburnen teodikea voisi toimia, jos hän esittäisi jonkin psykologisen teorian perusteella laskelman siitä, kuinka suuri vapauden määrä parhaiten edistää ihmisen mahdollisuutta merkityksellisiin valintoihin, ja toteaisi mittaustulosten avulla reaalimaailman tilanteen vastaavan teoreettista laskelmaa. Mutta Swinburne ei tietääkseni ole tällaisia laskelmia ja mittauksia toteuttanut. On vaikea kuvitella kuinka ne ylipäänsä olisivatkaan toteutettavissa.

Sivulla 144 Swinburne heittää lukijalle haasteen keksiä itse parempi maailma kuin nykyinen maailmamme:

Ei ole mitään muuta tapaa tarkastella tämän maailman pahuutta oikeasta näkökulmasta kuin tehdä lukemattomia hyvin yksityiskohtaisia ajatuskokeita (elämänkokemusten lisäksi) , joissa oletetaan selvästi omasta maailmastamme poikkeavat olosuhteet ja kysytään sitten, saisiko täydellinen hyvyys Jumalan luomaan mieluummin jonkin näistä maailmoista (tai olemaan luomatta minkäänlaista maailmaa) kuin sen maailman jossa nyt asumme.

Otan haasteen vastaan ja pohdin vaihtoehtoista maailmaa, joka nähdäkseni voisi olla nykyistä maailmaamme parempi. Kuvittelemassani maailmassa olisi kaksi mannerta, ”vapausmanner” ja ”turvapaikkamanner”. Jokainen ihminen voisi siirtyä turvapaikkamantereelle yliluonnollisen teleportaation avulla, esimerkiksi napsauttamalla sormiaan, tai ajattelemalla ajatuksen ”haluan turvapaikkamantereelle”. Turvapaikkamantereella olisi voimassa laki, joka kieltää ehdottomasti kaikenlaisen väkivallan. Jos joku tätä lakia rikkoo, rangaistuksena on välitön karkotus takaisin vapausmantereelle – jossa ei ole minkäänlaisia yliluonnollisesti ylläpidettyjä lakeja.

Tällaisessa maailmassa avuttomiin uhreihin kohdistuva raaka väkivalta hankaloituisi olennaisesti; esimerkiksi raiskauksen uhri voisi silmänräpäyksessä paeta raiskaajiaan. Jos raiskaajat seuraisivat uhria turvapaikkamantereelle, he eivät voisi jatkaa siellä suunnitelmiaan, koska yritys johtaisi välittömään karkotukseen takaisin vapausmantereelle. Kuitenkaan kukaan ei voisi väittää vapauttaan rajoitettavan. Jos joku ei pitäisi turvapaikkamantereen säännöistä, hänen ei olisi pakko sinne mennä. Vapaus-mantereella esimerkiksi kamppailu-urheilu, tappelut ja jopa sodat olisivat mahdollisia, niin kauan kuin niihin osallistuu ainoastaan vapaaehtoisia.

Allekirjoittaneen ei ole helppo nähdä, millä lailla tämä vaihtoehtomaailma olisi nykyistä maailmaamme huonompi. Ihmiset edelleen voisivat valita, puhuvatko läheisilleen kauniita vai rumia sanoja. Isät voisivat valita, viettävätkö aikaa lastensa kanssa vai uhraavatko perheensä urakehitykselleen. Urheilijat voisivat valita, rasittavatko maitohaposta polttelevia lihaksiaan joukkueensa kunniaksi. Sotilaat voisivat valita lähtevätkö sotaan vai eivät. Onnettomuuksissa loukkaantuneiden tai sodissa haavoittuneiden hoitaminen tarjoaisi tilaisuuksia myötätuntoon ja vastuun kantamiseen. Kuitenkin vaihtoehtomaailma olisi nykyiseen maailmaamme verrattuna parempi siinä olennaisessa merkityksessä, että kidutus tai muunlainen raaka väkivalta avuttomia uhreja kohtaan kävisi mahdottomaksi.

Valitettavasti on äärimmäisen epätodennäköistä, että Richard Swinburne lukisi tätä blogia tai muuta kautta päätyisi ideaani kommentoimaan. Mikäli olen tulkinnut hänen ajatuksiaan oikein, hän ehkä näkisi avuttomaan uhriin kohdistuvan raa'an väkivallan puuttumisen olennaisena vastuun ja merkityksellisten valintojen esteenä. Mutta herää kysymys, mahtaisiko Swinburne pitää kiinni tällaisesta tulkinnasta aidon moraalitajunsa vuoksi, vaiko pikemminkin siksi, että hänen henkilökohtainen uskonnollinen vakaumuksensa pakottaa hänet näkemään reaalimaailmamme parhaana mahdollisena.

 

Lähteet:

 

1. Swinburne, Richard: ”Tuntematon tekijä – Jumalan olemassaolo ja tieteellinen maailmankuva”. Kirjapaja, 1997