Tässä artikkelissa yritän perustella maailmassa vallitsevan kärsimyksen absurdiutta. Ehkä yksinkertaisin perustelu on vetoaminen välittömään vaikutelmaan: Kärsimys on absurdia, koska se kerta kaikkiaan näyttää absurdilta. Kristitty filosofi Richard Swinburne on soveltanut periaatetta nimeltä Principle of Credulity. Englanninkielinen wikipedia tiivistää periaatteen muotoon “With the absence of any reason to disbelieve it, one should accept what appears to be true”. Suomennettuna: “Ihmisen tulisi hyväksyä totena se mikä näyttää todelta, jollei hänellä ole syytä uskoa toisin.” (Varoitan lukijaa aikomuksestani väärinkäyttää Swinburnen periaatetta tavalla, jota hän luultavasti ei itse hyväksyisi.1)

Jokapäiväinen elämämme kävisi hyvin hankalaksi, jos PoC ei olisi useimmiten luotettava. Jos autolla ajaessani minusta vaikuttaa, että tie kaartuu vasempaan, minun kannattaa kääntää rattia vastapäivään. Jos minusta vaikuttaa, että vikittelemäni naisen miesystävällä on 50 sentin hauis, minun kannattaa nopeasti poistua takavasemmalle. Tietenkin ensivaikutelmat voivat monissa tilanteissa olla petollisia; esimerkiksi vaikutelmani Maan litteydestä ei todista Maan olevan pannukakku. Mutta yleensä välittömät vaikutelmamme antavat ainakin jonkinlaisia viitteitä totuudesta.

Koska PoC toimii useimmissa elämämme tilanteissa, tuntuu johdonmukaiselta soveltaa sitä myös teodikean ongelmaan. Nälkiintyneiden lasten kasvoja syövä bakteeri kerta kaikkiaan vaikuttaa täydellisen absurdilta; on äärimmäisen vaikea kuvitella, kuinka sen olemassaolosta voisi seurata mitään hyvää. Sama pätee maanjäristyksiin, hyökyaaltoihin, sotaan, kidutukseen, ja lukemattomiin muihin kärsimystä tuottaviin asioihin.

Oletan tämän perustelun jakavan lukijoiden mielipiteitä. Ateistit ehkä nostavat peukkua ja huudahtavat ”Hyvin sanottu! Noin minäkin ajattelen!” Kristityt ehkä puistelevat päätään ja puuskahtavat ”Kuinka joku osaakin olla noin typerä!” Ihmisolennolla on vahva taipumus puolueellisuuteen. Kristityt ehkä näkevät hyviä seurauksia sielläkin missä niitä ei ole, koska ovat tottuneet ajatukseen kaiken perimmäisestä tarkoituksellisuudesta. Ateistit ehkä eivät näe edes olemassaolevaa hyvyyttä, koska ovat tottuneet ajatukseen maailmankaikkeudesta kaoottisten luonnon prosessien hallitsemana.

Ihmiselle luontaisen puolueellisuuden vuoksi filosofisessa argumentaatiossa on erityisen tärkeää pyrkiä puolueettomaan näkökulmaan. Vaikka kukaan ei liene täysin puolueeton – etenkään uskonnon kaltaisessa voimakkaita tunteita herättävässä asiassa – toivon pystyväni edes jossain määrin eläytymään hypoteettisen puolueettoman tarkkailijan asemaan. Koen vaikeaksi kuvitella, miksi puolueeton tarkkailija näkisi maailmassa vallitsevan suunnattoman kärsimyksen hyvänä tai tarkoituksellisena. (Koska emme kuitenkaan voi kysyä hypoteettisen puolueettoman tarkkailijan mielipidettä, lukija on vapaa tekemään hänen mielipiteestään omat tulkintansa.)

PoC:n todistusvoima teodikean ongelman kohdalla voidaan ehkä kyseenalaistaa vetoamalla Jumalan ylivertaiseen viisauteen. Vaikka PoC useimmiten toimii arkielämässämme, Jumalan ajatukset ja teot saattavat olla niin korkealla arkemme yläpuolella, että inhimilliset havainnot ja vaikutelmat menettävät merkityksensä. PoC:n mukaan “ihmisen tulisi hyväksyä totena se mikä näyttää todelta, jollei hänellä ole syytä uskoa toisin”. Ehkä Jumalan ylivertainen viisaus on syy uskoa toisin. Ehkä Jumala näkee joitain kärsimyksestä seuraavia hyviä asioita, jotka ovat liian monimutkaisia ja syvällisiä ihmisen ymmärrettäväksi.

Tämä vastaväite vaikuttaa oikean suuntaiselta. Jos Jumala on olemassa, suurin osa Hänen ajatuksistaan on mitä todennäköisimmin ihmiselle käsittämättömiä. Mahtaisiko kaikkitietävän ja äärettömän älykkään Jumalan ajatuksista yksinkertaisinkaan mahtua edes kaikkiin maailmassa koskaan painettuihin kirjoihin? Näyttää sangen realistiselta epäillä ihmisen kykyä Jumalan suunnitelmien ja tarkoitusperien käsittämiseen.

Mutta voimmeko tällä perusteella kiistää PoC:n merkityksen? Tarkemmin pohdittuna asia ei näytä kovinkaan itsestäänselvältä. Vaikka Jumala ehkä näkee sellaisia kärsimyksen hyviä seurauksia, jotka ovat ihmiselle käsittämättömiä, yhtä todennäköisesti Hän näkee myös ihmiselle käsittämättömiä keinoja saavuttaa samat seuraukset ilman kärsimystä. Samoin yhtä todennäköisesti Jumala näkee sellaisia ihmiselle käsittämättömiä kärsimyksen negatiivisia seurauksia, jotka kumoavat kärsimyksen mahdolliset hyvät seuraukset. Nämä tekijät näyttävät kumoavan toistensa vaikutuksen. Sikäli kuin allekirjoittanut kykenee asian hahmottamaan, Jumalan älykkyys ei nettotuloksena heikennä välittömien vaikutelmiemme todistusvoimaa.2

Helluntailaisten telttakokouksissa kuulee usein todistuspuheenvuoroja Jumalan hyvistä töistä ihmisten elämässä. Lasten ja nuorten kesäleireillä, iltanuotion hämyssä, on helppo nähdä luonnossa ilmenevä hyvyys ja kauneus todisteena Jumalasta. Mutta jos PoC ei ole sovellettavissa Jumalan toimintaan, eikö ihminen menetä kykynsä myös Jumalan hyvyyden arvioimiseen? Jos Jumalalla on pahojen asioiden sallimiseen hyviä syitä, joita ihminen ei käsitä, eikö Hänellä yhtä lailla voi olla hyvien asioiden toteuttamiseen pahoja syitä, joita ihminen ei käsitä? PoC:n kiistäminen näyttää olevan kaksiteräinen miekka. Vaikka se pelastaisinkin kristityn teodikean ongelmalta, se jättää maksettavaksi kalliin hinnan; kristitty heittää pesuveden mukana pois kykynsä Jumalan hyvyyden havaitsemiseen.

Ajatus, että ihminen ei voisi ymmärtää Jumalan toiminnan syitä vaikuttaa jossain määrin epäraamatulliselta. Raamatun mukaan Jumala esimerkiksi hukutti ihmiskunnan syntiemme vuoksi, ja uhrasi ainoan poikansa pelastaakseen ihmiskunnan. Nämä syyt näyttävät ainakin jossain määrin ymmärrettäviltä. Jos ihminen kykenee ymmärtämään ainakin joitain Jumalan toiminnan syitä, miksi emme voisi yhtä hyvin ymmärtää kärsimyksen sallimisen syytä, jos sellainen olisi olemassa?

Välittömään vaikutelmaan perustuvassa argumentissa on toki ongelmana, että eri ihmisten vaikutelmat saattavat poiketa toisistaan. Siksi yritän tunkeutua vaikutelmieni taakse ja analysoida niitä rationaalisesti. Eräs keskeinen syy kärsimyksen luomaan absurdiin vaikutelmaan lienee sen satunnaisuus. Esimerkiksi syöpä aiheuttaa suunnattomia kärsimyksiä suurelta osin satunnaisesti valikoituneille uhreille. Jos kärsimyksen takana olisi nerokas jumalallinen suunnitelma, voisimme odottaa näkevämme kärsimyksessä jonkinlaisia säännönmukaisuuksia. Jos kärsimyksen tarkoituksena olisi esimerkiksi ihmisten luonteen kasvattaminen, voisimme olettaa persoonallisuushäiriöisten ihmisten sairastuvan syöpään keskimääräistä useammin. Säännönmukaisuuksien havaitseminen ei välttämättä edellyttäisi niiden takana olevan suunnitelman ymmärtämistä. Jos katselisin Garri Kasparovin shakkiottelua, en luultavasti ymmärtäisi hänen suunnitelmiaan, mutta voisin silti havaita, että hän ei siirtele nappuloita satunnaisesti.

Toinen kärsimyksen absurdiuden peruste on sen epätasainen jakautuminen. Esimerkiksi maanjäristykset aiheuttavat kärsimystä mannerlaattojen reunavyöhykkeillä asuville ihmisille. Hyökyaallot aiheuttavat kärsimystä rannikkoseutujen asukkaille. Kulkutaudit iskevät tuhoisimmin köyhien ja aliravittujen ihmisten keskuuteen. Sikäli kuin kärsimys noudattaa säännönmukaisuuksia, ne näyttävät seuraavan yksinkertaisista luonnon lainalaisuuksista. Tämä näyttää sulkevan pois nerokkaan jumalallisen suunnitelman. Kuinka kärsimys voisi noudattaa nerokasta jumalallista suunnitelmaa, jos se samaan aikaan noudattaa yksinkertaisia, persoonattomia luonnon säännönmukaisuuksia?

Nämä seikat eivät tietenkään varmuudella poissulje jumalallisen suunnitelman olemassaoloa. Ehkäpä Jumala on jostain syystä naamioinut suunnitelmansa niin nerokkaasti, että ihmisen on mahdotonta erottaa sitä sattumasta. Ehkä Jumala jollain monimutkaisella tavalla käyttää luonnon lainalaisuuksia tahtonsa välikappaleina. Kristitty on edelleen vapaa uskomaan Jumalan salattuun viisauteen. Mutta päätyykö kristitty tähän tulkintaan puolueettoman harkintansa kautta, vai siksi, että on jo uskossa, ja haluaa tulkita havaintojaan uskoonsa sopivalla tavalla? Puolueeton havaitsija ehkä päätyy yksinkertaisempaan selitykseen: jumalallinen suunnitelma ei ole havaittavissa, koska sellaista ei ole olemassa.

Kolmas mahdollinen perustelu kärsimyksen absurdiudelle on sen suuruus. Jos hallituksen joukot kastelevat mielenosoittajia vesitykeillä, on helppo uskoa tähän olevan jokin hyvä syy. Jos hallitus määrää panssarivaunut ajamaan mielenosoittajien yli, on vaikea uskoa hyvän syyn olemassaoloon. Lapsen tukistaminen saattaa olla tarpeen kasvatuksen edistämiseksi. Lapsen lyömistä kirveellä tuskin voitaisiin perustella mitenkään. Tällaiset havainnot voidaan kiteyttää ”kärsimyksen suuruuden periaatteeksi”: Jos teko T tuottaa eläville olennoille kärsimystä, hyvän syyn löytäminen teolle T on sitä epätodennäköisempää, mitä enemmän teko T on kärsimystä tuottanut.3 Jos Jumala on luonut esimerkiksi lihansyöjäbakteerit tai Maapallon kuuman sisäosan, Hän on ilmiselvästi tuottanut eläville olennoille äärimmäisen paljon kärsimystä. Kärsimyksen suuruuden periaatteen mukaan hyvän syyn olemassaolo vaikuttaa siis epätodennäköiseltä.

En väitä tämänkään päätelmän olevan sataprosenttisen luotettava. Mutta oletan sen näyttäytyvän puolueettomalle havaitsijalle ainakin jossain määrin suuntaa antavana.

 

 

Viitteet:

1. Philosophy of Religion -sivuston mukaan Swinburne on esittänyt periaatteensa muodossa “if it seems to a subject that x is present, then probably x is present”. Tämä poikkeaa wikipediassa ilmoitetusta muotoilusta. Swinburne on vastustanut periaatteensa negatiivista käyttöä, ts. sen soveltamista jonkin olion olemattomuuden todistamiseen. Koska omassa argumentissani käytän periaatetta kärsimyksen hyvän syyn olemattomuuden todistamiseen, käyttöni poikkeaa Swinburnen tarkoittamasta, eikä Swinburne todennäköisesti käyttötapaani hyväksyisi. En kuitenkaan näe tätä argumenttini kannalta ongelmana, koska hyödynnän Swinburnea esimerkkinä, en auktoriteettina. Ateistinen filosofi William Rowe on hyödyntänyt PoC:ta, tai sitä läheisesti muistuttavaa periaatetta pitkälti samoin kuin allekirjoittanut, muodossa ”That things appear to us to be a certain way is itself justification for thinking things are this way”. (Michael Martin: Atheism –A philosophical Justification, sivu 339.) Asiayhteytenä Rowen periaatteelle on juurikin kärsimyksen hyvän syyn havaitseminen.

PoC:n negatiivisesta käytöstä on helppo löytää käytännön esimerkkejä. Minusta esimerkiksi vaikuttaa, että Stalinin toteuttamilla poliittisten toisinajattelijoiden joukkomurhilla ei ollut hyvää syytä. Pidän tätä vaikutelmaani vahvasti todistusvoimaisena, vaikken olekaan perehtynyt erityisen laajalti Neuvostoliiton historiaan, enkä osaisi antaa vaikutelmalleni äkkiseltään kovinkaan kummoisia rationaalisia perusteluja.

Jos tällainen PoC:n negatiivinen käyttö kielletään, päädymme epäintuitiiviseen johtopäätökseen, ettemme voisi huomata Luojan pahuutta silloinkaan, vaikka Luoja olisi oikeasti paha ja aiheuttaisi eläville olennoille tahallaan kärsimystä. Jos Luojan aiheuttaman kärsimyksen määrää tässä ajatusleikissä lisätään mielivaltaisesti, ennemmin tai myöhemmin tulee vastaan raja, jonka jälkeen Luojan pahantahtoiset motiivit kävisivät intuitiivisesti ilmiselviksi.

 

2. Michael Martin soveltaa vastaavaa päätelmää teoksessaan ”Atheism –A philosophical Justification”, sivulla 347.

 

3. Kärsimyksen suuruuden periaate on allekirjoittaneen omaa käsialaa; en muista törmänneeni vastaavaan missään lukemassani kirjassa, enkä siis voi tarjota minkäänlaista lähdeviitettä. Kuitenkin periaate on mielestäni intuitiivisesti lähes itsestäänselvä. Sitä voitanee perustella ajatuksella, että mitä enemmän jokin päämäärään P suuntautuva teko T1 aikaansaa kärsimystä, sitä todennäköisemmin on olemassa jokin teko T2, joka johtaa päämäärään P, mutta aikaansaa kärsimystä vähemmän kuin T1. Koska esimerkiksi mielenosoittajien kasteleminen aiheuttaa vain vähäistä kärsimystä, ei todennäköisesti ole mitään vielä vähemmän kärsimystä tuottavaa keinoa mielenosoituksen hajottamiseksi. Mutta koska ihmisten jyrääminen panssarivaunuilla aiheuttaa äärimmäisen paljon kärsimystä, on todennäköisesti olemassa monia vähemmän kärsimystä tuottavia keinoja mielenosoituksen hajottamiseksi (esimerkiksi kyynelkaasu tai pamputtaminen). Tämän päätelmän voisi tehdä myös henkilö, joka ei itse tiedä yhtään keinoa mielenosoituksen hajottamiseen. Asiaa voisi havainnollistaa graafisesti piirtämällä kärsimyksen määrää kuvaava jana, ja sijoittamalla teko a janan alkupäähän, ja teko b janan loppupäähän. Jos nyt ripottelemme erilaisia vaihtoehtoisia tekoja x janalle satunnaisesti, on suhteellisen epätodennäköistä, että jokin teko x sijoittuisi janalle ennen tekoa a. Sen sijaan on hyvin todennäköistä, että monikin teko x sijoittuu janalle ennen tekoa b.