Teodikean ongelmalla tarkoitetaan ristiriitaa Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden sekä maailmassa vallitsevan pahan välillä. Aihe on versonut suunnattomasti keskustelua teologisessa ja filosofisessa kirjallisuudessa. Ateistit ovat muotoilleet teodikean ongelmasta monia versioita.¹ Kristityt ovat pohtineet monenlaisia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Tässä artikkelissa esitän teodikean ongelmasta version, joka ei ole mielestäni vahvin mahdollinen, mutta soveltuu selkeytensä vuoksi blogiteksteissä käsiteltäväksi.² Myöhemmissä artikkeleissa pohdin joitain keinoja ongelman ratkaisemiseksi.

Tarkastelemani teodikean ongelman versio on seuraava:

1. Jos Jumala on olemassa, maailmassa ei voi olla absurdia kärsimystä.

2. Mutta maailmassa on absurdia kärsimystä.

3. Siis Jumala ei ole olemassa.

”Absurdilla kärsimyksellä” tarkoitan sellaista äärimmäisen voimakasta kärsimystä, josta ei seuraa mitään hyvää, ja johon ei ole mitään hyvää syytä. Jos puukottaisin huvikseni satunnaista vastaantulijaa, aiheuttaisin absurdia kärsimystä hänelle ja hänen läheisilleen. Jos puukotuksen kohteena olisi joukkomurhaa toteuttava pyssymies, toiminnallani olisi pätevä syy (itsepuolustus), ja siitä seuraisi hyvää muillekin ihmisille (heidän henkensä pelastuisi). Mutta satunnaisen, viattoman uhrin puukottamiseen ei olisi hyvää syytä, eikä siitä todennäköisesti seuraisi kenellekään mitään hyvää.

Allekirjoittaneen mielestä oletus 1. vaikuttaa lähes itsestäänselvältä. Koska Jumala on Raamatun mukaan täydellisen rakastava ja oikeudenmukainen, tuntuu mahdottomalta, että Hän antaisi luotujensa kokea äärimmäistä kärsimystä ilman mitään syytä tai hyvää tarkoitusta. Monet kristityt näkevät kärsimyksen oikeudenmukaisena rangaistuksena ihmisten synneistä, tai Jumalan keinona kasvattaa tai koetella ihmisiä. Mutta oletan useimpien kristittyjen kokevan hyvin vaikeana ajatuksen, että Jumala sallisi kärsimyksen mielivaltaisesti.³ Mikäli Jumala todellakin toimisi näin, Jumalan ”rakkaus” ja ”oikeudenmukaisuus” näyttäisivät luisuvan kauas siitä, mitä näillä käsitteillä yleensä tarkoitetaan.

Jos oletus 1. on lähes itsestäänselvä, samaa ei voi sanoa oletuksesta 2. Maailmassa tietenkin on paljon kärsimystä. Mutta onko tämä kärsimys välttämättä absurdia? Kärsimyksen absurdius edellyttää hyvän syyn puuttumista. Kristityt ovat esittäneet monenlaisia ehdotuksia siitä, millaisia syitä Jumalalla voisi olla kärsimyksen sallimiseen. Oletuksen 2. perustelu edellyttää näiden ehdotusten läpikäymistä ja kumoamista yksi kerrallaan. Tämänkin jälkeen jää jäljelle mahdollisuus, että Jumalalla on tiedossaan syitä, joita kukaan ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Oletusta 2. on tuskin koskaan mahdollista perustella aukottomasti.

Teodikean ongelma ei siis – ainakaan yllä esitetyssä muodossaan – voi koskaan tarjota ehdottoman pitävää todistetta Jumalan olemassaoloa vastaan. Kuitenkaan tämä ei tee teodikean ongelmasta kokonaan merkityksetöntä. Vaikka emme voi varmasti tietää oletuksen 2. paikkansapitävyyttä, voimme mielestäni päätellä sen olevan todennäköisesti tosi. Oletus 2. voidaan siis nähdä järkevänä, ”beyond a reasonable doubt”, huolimatta siihen sisältyvästä jonkinasteisesta epävarmuudesta.

On tärkeää huomata, että teodikean ongelman merkityksen myöntäminen ei johda suoraviivaisesti ateismiin. Vaikka teodikean ongelma toimisi jonkinasteisena todisteena Jumalan olemassaoloa vastaan, Jumalan olemassaoloa tukevat argumentit voisivat silti olla voimakkaampia ja kumota teodikean ongelman todistusvoiman. Olennaista on eri argumenttien muodostama kokonaiskuva. Vaikka allekirjoittanut näkee kokonaiskuvan todistavan Jumalaa vastaan, tiedostan monien itseäni älykkäämpien ja oppineempien ihmisten tulkitsevan kokonaiskuvaa päinvastaisella tavalla. (Ja toki myös monet yhtä lailla älykkäät ja oppineet ovat kanssani samaa mieltä.)

 

Viitteet:

 

1. Teodikean ongelman versiot voidaan jakaa loogisiin ja evidentialistisiin. Loogisissa versioissa yritetään osoittaa väitelauseiden joukko

(1) Jumala on kaikkivoipa ja kaikkitietävä.

(2) Jumala on täysin hyvä.

(3) Pahuutta on olemassa.

loogisesti ristiriitaiseksi. Mikäli tässä onnistuttaisiin, Jumalan olemattomuus voitaisiin ilmeisesti todistaa 100% varmuudella. Yleisen näkemyksen mukaan mainittujen väitelauseiden ristiriitaisuutta ei kuitenkaan kyetä todistamaan suoraviivaisesti, vaan tähän tarvitaan erinäisiä lisäoletuksia. (Michael Martin: Atheism – A Philosophical Justification, sivu 335.)

Evidentialististen versioiden mukaan pahuus voidaan nähdä todistusaineistona, joka osoittaa teistisen maailmankuvan epätodennäköiseksi. Evidentialistiset versiot eivät siis pyri todistamaan Jumalan olemattomuutta 100% varmuudella. (Andrea M. Weisberger, teoksessa Michael Martin: The Cambridge Companion to Atheism, sivu 170.)

 

2. Allekirjoittaneen versio teodikean ongelmasta lukeutuu evidentialistisiin versioihin. Argumentin täsmällinen muotoilu on omaa käsialaani; en ainakaan muista törmänneeni kirjallisuudessa mihinkään täsmälleen samanlaiseen. Argumenttini muistuttaa perusajatukseltaan William Rowen argumenttia, jota Michael Martin tarkastelee teoksessaan ”Atheism – A Philosophical Justification” sivulla 336:

(1) There exist evils that O (omnipotent, omniscient, wholly good being) could have prevented, and had O prevented them, the world as a whole would be a better place.

(2) O would have prevented the occurrence of any evil O could prevent, such that had O prevented it, the world as a whole would have been better.

(3) O does not exist.

 

3. Tällaiseen tulkintaan näyttää viittaavan se, että kristityt filosofit ovat tuottaneet hyvin laajan valikoiman erilaisia spekulaatioita Jumalan syistä kärsimyksen sallimiseen. Miksi he olisivat nähneet tämän vaivan, elleivät kokisi vaikeana ajatusta, että Jumala sallisi kärsimyksen mielivaltaisesti?