Edellisissä artikkeleissa olen tarkastellut yleisen tason perusteita kärsimyksen absurdiudelle, puuttumatta mihinkään tiettyyn teodikean ongelman ratkaisuehdotukseen. Yleisen tason perusteet tietenkin menettävät merkityksensä, mikäli jokin täsmällisesti määritelty ratkaisu osoittautuu menestykseksi. Teodikean ongelmalle ehdotettuja ratkaisuja nimitetään ”teodikeoiksi” tai ”puolustuksiksi”.1

Ensimmäinen käsittelemäni teodikea on peräisin Stefan Gustavssonin teoksesta ”Perusteltu usko”.2 Gustavsson pohtii, millä perusteilla voimme sanoa jotain asiaa hyväksi tai pahaksi. Hänen mukaansa naturalistinen3 maailmankuva ei voi tarjota minkäänlaisia moraalinormeja. Kuolleesta aineesta muodostuvassa, perimmiltään persoonattomassa todellisuudessa voimme esittää ainoastaan väitteitä siitä, kuinka asiat ovat, emme siitä, miten niiden pitäisi olla. Naturalisti ei siis voi johdonmukaisesti uskoa hyvän ja pahan olemassaoloon. Mutta teodikean ongelman soveltaminen argumenttina Jumalan olemassaoloa vastaan edellyttää hyvän ja pahan olemassaoloa. Kuinka naturalistit voivat syyttää Jumalaa pahasta, johon eivät itse usko? Gustavssonin mukaan ainoastaan Jumala voi tarjota absoluuttisen normin moraalin määrittämiseksi. Naturalisti näyttää nyt lähtökohtaisesti olettavan Jumalan olemassaolon yrittäessään argumentoida Häntä vastaan. Gustavsson tarkastelee naturalismin lisäksi muitakin nykymaailmassa suosittuja maailmankatsomuksia, ja toteaa niiden kaikkien kompastuvan samaan ongelmaan.

Kuten lukija arvannee, allekirjoittanut ei näe tätä perustelua johdonmukaisena. Gustavsson saattaa olla oikeassa todetessaan, että naturalistinen maailmankuva ei tarjoa moraalinormeja. Mutta teodikean ongelmaa soveltavan ateistin ei tarvitse olettaa hyvän ja pahan olemassaoloa. Ateistille riittää, että kristityt uskovat niihin. Koska ateisti argumentoi kristittyjen uskomusjärjestelmää vastaan, ateistille riittää ristiriidan osoittaminen kristittyjen uskomusjärjestelmässä. Ateistin omat uskomukset ovat tässä yhteydessä epäolennaisia.

Reductio ad absurdum4 on argumentaatiokeino, jossa tietty väite todistetaan vääräksi olettamalla sen olevan oikea, ja päättelemällä tästä oletuksesta jokin ilmiselvästi virheellinen seuraamus. Reductio ad absurdumia sovelletaan yleisesti filosofiassa ja matematiikassa. Esimerkiksi alkulukujen ääretön määrä voidaan todistaa olettamalla, että alkulukuja on äärellinen määrä, ja johtamalla tästä oletuksesta ristiriita.5 Tällaisen argumentin soveltaja ei tietenkään itse usko, että alkulukuja olisi äärellinen määrä; hän tekee oletuksen kokeilumielisesti, nähdäkseen mihin oletus johtaa. Tämänkaltaiseen oletukseen viitataan ilmauksella arguendo, ”oletus argumentin vuoksi”.6 Vastaavalla tavalla ateisti voi vedota moraalinormeihin oletuksena argumentin vuoksi, riippumatta omasta kannastaan niiden olemassaoloon.

Vaikka Gustavssonin kritiikki olisikin pätevää, se ei välttämättä heikentäisi teodikean ongelman painoarvoa. Teodikean ongelma voidaan muotoilla mainitsematta lainkaan hyvää ja pahaa. Argumentin 1. oletus (”Jos Jumala on olemassa, maailmassa ei voi olla absurdia kärsimystä”) voidaan perustella myös Jumalan rakkauden avulla. Rakkauteen ilmiselvästi sisältyy rakkauden kohteen varjeleminen aiheettomalta ja hyödyttömältä kärsimykseltä. Mutta rakkaudella ei tarvitse olla mitään tekemistä moraalinormien kanssa. Eläimillä ei yleisen käsityksen mukaan ole moraalia. Silti voin täysin mielekkäästi päätellä, että karhuemo ei todennäköisesti anna susien raadella poikasiaan. Karhuemo on rakkautensa vuoksi motivoitunut ja fyysisten voimiensa puolesta kykenevä heittämään tätä yrittävän susilauman lähimmän kuusen latvaan. Vastaavalla tavalla Jumalan halu ja kyky suojella luotujaan absurdilta kärsimykseltä ei riipu moraalinormien olemassaolosta. (Käytännössä moraalinormien ja rakkauden välillä lienee läheinen yhteys, mutta oletus rakkauden olemassaolosta ei välttämättä vaadi moraalinormien olettamista.)

Vaikka Gustavssonin teodikea näyttää epäonnistuvan, moraaliin liittyvät kysymykset ovat toki monella muulla tavalla äärimmäisen merkityksellisiä. Jumalan olemassaoloa tukevissa moraalisissa argumenteissa vedotaan ateismin kyvyttömyyteen perustella absoluuttista moraalia. Mikäli ateisti uskoo absoluuttiseen moraaliin, eikä kykene tätä uskoaan perustelemaan, tämä ilman muuta on ateistin uskomusjärjestelmän kannalta ongelma. Parhaassa (tai pahimmassa) tapauksessa moraalisen argumentin todistusvoima Jumalan olemassaolon puolesta voisi olla suurempi kuin teodikean ongelman todistusvoima Hänen olemassaoloaan vastaan. Mutta tämä lienee eri asia kuin Gustavssonin väite, että teodikean ongelma perustuisi kokonaan virheelliseen logiikkaan.

Henkilökohtaisesti olen kokenut moraaliin liittyvät ongelmat uskosta luopumiseni jälkeen vaikeina ja hämmentävinä. Pidän mahdollisena, että moraali lähemmin tarkasteltuna osoittautuu paradoksiksi tai illuusioksi. Pidän myös mahdollisena, että maailmankaikkeus on (ainakin inhimillisesti tarkasteltuna) perimmiltään paha. Molemmat näistä ajatuksista ovat omiaan herättämään suurta ahdistusta. Kuitenkaan maailmankaikkeudella ei liene velvollisuutta miellyttää minua tai ketään muutakaan elävää olentoa. Huolimatta moraaliin liittyvistä älyllisen tason ongelmista koen moraalisen toiminnan emotionaalisella tasolla äärimmäisen tärkeänä. Gustavsson ehkä näkisi tässä ristiriidan – ja saattaisi olla oikeassa. Mutta inhimillisiltä tunteilta ei mielestäni voi tai pidä vaatia älyllistä ristiriidattomuutta.

 

Viitteet:

1. ”Puolustuksella” yleensä tarkoitetaan ratkaisu-yritystä teodikean ongelman loogisiin versioihin, ja ”teodikealla” ratkaisu-yritystä evidentialistisiin versioihin. Puolustusten muotoileminen näyttää olevan tietyllä tavalla helpompaa kuin teodikeoiden muotoileminen. Koska teodikean ongelman loogisissa versioissa pyritään osoittamaan Jumalan olemassaolo mahdottomaksi, onnistuneen puolustuksen tarvitsee vain olla loogisesti mahdollinen. Mutta koska teodikean ongelman evidentialistisissa versioissa väitetään Jumalan olemassaoloa epätodennäköiseksi, onnistuneen teodikean tulee olla paitsi mahdollinen, myös todennäköisesti tosi. Jouni Vilkka: Tae, teismi ja tiede (pro gradu, 2005).

2. Stefan Gustavsson: Perusteltu usko, sivut 144-151. Koska Gustavsson ei nimeä teodikeaansa mitenkään, eikä tiedossani ole vakiintunutta nimeä kyseiselle teodikealle, sovellan itse keksimääni nimeä ”teodikea moraalinormien totuudesta”.

3. Wikipedian mukaan ”Naturalismi (lat. Natura, luonto) tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan luonto on kaikenkäsittävä eikä sen ulkopuolella ole mitään.” ”Naturalismi” (tarkemmin ilmaistuna ontologinen tai metafyysinen naturalismi) näyttää läheisesti vastaavan aiemmin soveltamaani käsitettä ”materialismi”.

4. Englanninkielisen wikipedian mukaan “Reductio ad absurdum   (Latin: ”reduction to absurdity”), also known as argumentum ad absurdum (Latin: argument to absurdity), is a common form of argument which seeks to demonstrate that a statement is true by showing that a false, untenable, or absurd result follows from its denial, or in turn to demonstrate that a statement is false by showing that a false, untenable, or absurd result follows from its acceptance.”

5. Alkuluvut ovat lukuja, jotka ovat jaollisia vain yhdellä ja itsellään. Oletetaan, että alkulukujen määrä ei ole ääretön (oletus argumentin vuoksi). Nyt ilmeisesti on oltava olemassa jokin kaikkein suurin alkuluku pn. Muodostetaan tulo t = p1*p2*p3*…*pn , kertomalla keskenään suurin alkuluku ja kaikki sitä pienemmät alkuluvut. Sitten muodostetaan summa (t+1). Nyt näemme, että (t+1) ei voi olla jaollinen pn:llä, eikä millään pn: ää pienemmällä alkuluvulla – jakolaskussa jäisi aina jakojäännökseksi yksi. Siis ( t+1) :n täytyy joko olla itse suurempi alkuluku kuin pn, tai olla jaollinen jollain pn:ää suuremmalla alkuluvulla. Tässä on ilmeinen ristirtiita alkuperäisen oletuksemme kanssa (jonka mukaan pn on suurin alkuluku). Koska siis oletus, että alkulukujen määrä ei ole ääretön, johtaa ristiriitaan, voimme päätellä reductio ad absurdumin kautta alkulukujen määrän olevan ääretön.

6. Englanninkielisen wikipedian mukaan  "Arguendo is a Latin legal term meaning for the sake of argument. The phrase ”assuming, arguendo, that ...” is used in courtroom settings and academic legal settings to designate provisional and unendorsed assumptions that will be made at the beginning of an argument in order to explore their implications.Making an assumption arguendo allows an attorney to pursue arguments in the alternative without admitting even the slightest possibility that those assumptions could be true. Often, these assumptions would be that the facts or legal arguments endorsed by a hostile party were true.” Vaikka edellä käsitellään asiaa juridisessa kielenkäytössä, argumentteja oletuksen vuoksi sovelletaan myös filosofiassa, esimerkiksi täällä.