Stefan Gustavsson pohdiskelee vapaa tahto –teodikeaa teoksessaan ”Perusteltu usko”.¹ Käsittelen hänen versiotaan ensimmäisenä, koska se näyttää yksinkertaisemmalta ja helpommin lähestyttävältä kuin esimerkiksi Swinburnen versio. Gustavssonin versio vastaa mielestäni pitkälti sitä, millaisena vapaan tahdon teodikea yleensä esitetään harrastelijoiden keskusteluissa.

Gustavssonin mukaan maailmassa vallitseva pahuus on seurausta ihmisten ja enkelien kapinasta Jumalaa vastaan. Ensimmäisen Mooseksen kirjan alussa kuvaillaan syntiinlankeamusta; ihminen, vastoin Jumalan kieltoa, söi hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta. Tätä edelsi näkymättömässä maailmassa tapahtunut kapina; Lusifer kapinoi Jumalaa vastaan ja veti mukaansa kolmasosan enkeleistä. Gustavsson pohdiskelee mahdollisuutta, että Jumala olisi voinut ohjelmoida enkelit ja ihmiset toimimaan aina Hänen tahtonsa mukaisesti. Gustavssonin mukaan tällaisessa maailmassa ei voisi olla rakkautta:

Jos Jumala halusi luoda maailman, jossa hänen ja hänen luomiensa olentojen välinen rakkaus on todellisuutta, on myös vapauden oltava todellisuutta. Ja samalla myös mahdollisuuden sanoa ei, mahdollisuuden nousta kapinaan sitä rakkautta vastaan, jota varten on luotu. Ei ole mahdollista luoda vapaata ihmistä, joka ei voi langeta. (Sivu 154.)

Gustavssonin ajatukset näyttävät monella tapaa järkeviltä. Useimmat ihmiset näkevät rakkauden äärimmäisen arvokkaana. Mitä olisi elämä vailla rakkautta aviopuolisoiden välillä, lasten ja vanhempien välillä, tai ystävien välillä? Vaikuttaa myös ilmiselvältä, että rakkauden täytyy olla vapaasti valittua. Jos vaatisin aseella uhaten mielitiettyäni rakastamaan itseäni, aivan varmasti hänen rakkautensa ei olisi aitoa.

Mutta useimpien perimmäisten kysymysten tavoin myös tämä asia mutkistuu lähemmin tarkasteltuna. Edellä kuvaamassani ajatusleikissä aseella uhkaaminen merkitsee fyysisen vapauden rajoittamista. Mutta kuten olen edellisessä artikkelissa todennut, kontrakausaalinen vapaus on olennaisesti eri asia kuin fyysinen vapaus. Onko mitään syytä olettaa rakkauden edellyttävän nimenomaan kontrakausaalista vapautta? Gustavsson ei perustele mitenkään tätä teodikeansa kannalta äärimmäisen keskeistä oletusta. Vaikka ajatus vapaudesta rakkauden edellytyksenä tuntuu ensi silmäyksellä itsestään selvältä, tämä ”itsestäänselvyys” mielestäni perustuu sekaannukseen fyysisen ja kontrakausaalisen vapauden välillä.

Edellisessä artikkelissa esittämieni syiden perusteella kontrakausaalinen vapaus näyttää äärimmäisen oudolta ja salaperäiseltä ilmiöltä. Vaikka se olisikin olemassa, kukaan ei voisi huomata sen olevan olemassa – ei edes vapaita valintoja tekevä ihminen itse. Kuinka ihmisen kyky rakastaa voisi riippua jostain, jonka olemassaoloa ei voi huomata mitenkään? Toisekseen Gustavsson ei määrittele vapautta mitenkään. Kuten aiemmin totesin, vapaan valinnan määritteleminen siten, ettei se ole edeltämäärätty eikä sattuma eikä mikään näiden yhdistelmä on äärimmäisen kiperä filosofinen ongelma. Kuinka Gustavsson voi päätellä rakkauden riippuvan vapaudesta, jos hän ei tiedä mitä vapaus ylipäänsä on? (Jos Gustavsson tämän tietää, hän ainakaan ei tuo asiaa esiin mainitussa teoksessaan.)

Jos vapaata tahtoa sovelletaan teodikean ongelman ratkaisuna, on ilmeisesti puhuttava vapaudesta nimenomaan kontrakausaalisessa merkityksessä. Jos maailma toimii deterministisesti, Jumala on luomistyöllään aiheuttanut kaiken maailmassa vallitsevan pahan. Jos taas maailma toimii indeterministisesti, mutta kuitenkin ilman kontrakausaalista vapaata tahtoa, pahuus on joko Jumalan aiheuttamaa tai satunnaista. Jälkimäisessä tapauksessa Jumala olisi aiheuttanut pahan ainakin epäsuorasti, sallimalla pahuutta tuottavien sattumien olemassaolon.

Edellä pohdittujen teoreettisten näkökulmien lisäksi aihetta voidaan pohtia myös konkreettisella tasolla. Tarkastellaan esimerkkinä koirani ja minun välistä rakkautta. Koira on biologisten viettiensä vuoksi ”ohjelmoitu” muodostamaan kiintymyssuhde laumatoveriensa kanssa. Se ei ole koskaan voinut valita itselleen muita laumatovereita kuin minut. Koirani rakkaus minua kohtaan on siis ilmeisen determinoitua, väistämätön seuraus sen geeniperimästä ja ympäristön olosuhteista. Kuitenkaan sen rakkaus ei tunnu millään lailla epäaidolta tai arvottomalta. Näen sen kaikessa vilpittömyydessään ja suoruudessaan jopa joiltain osin ihmisten rakkautta arvokkaampana. Uskon tässä kohtaa jakavani monien lemmikin omistajien kokemuksen.

Vastaava ilmiö voidaan havaita lapsen rakkaudessa äitiään kohtaan. Lapsi on sekä psyykkisesti että fyysisesti riippuvainen kiintymyssuhteesta äitinsä kanssa, eikä lapsella ole koskaan ollut mahdollisuutta valita äitiään. Kuitenkaan en usko kovinkaan monien äitien kokevan lapsensa rakkautta tästä syystä epäaitona tai arvottomana.

Edes Jumalan rakkaus luotujaan kohtaan ei näytä vapaasti valitulta. Koska Jumala on olemukseltaan täydellisen rakastava, Hänen on ilmeisesti pakko rakastaa luotujaan – muutoin Hän ei olisi Jumala. Kuitenkin Jumalan rakkautta pidetään täydellisenä rakkauden esikuvana.

Oletus, että rakkaus riippuisi vapaudesta näyttää siis ongelmalliselta sekä teoreettisesti että käytännön tasolla. Se on teoreettisesti mielivaltainen ja käytännössä ristiriidassa monien vastaesimerkkien kanssa.

 

Keskustellessani tästä aiheesta kristittyjen kanssa olen usein törmännyt väitteeseen, että vailla vapaata tahtoa ihmiset olisivat robotteja. Tästä vertauskuvasta voidaan kehittää kiintoisia ajatusleikkejä. Kuvitellaan, että ostan tyttöystävärobotin lähimmästä robottimyymälästä. Maksun suoritettuani myyjä kytkee robotin aivot näyttöpäätteeseensä, avaa kiintymyssuhde-valikon ja kirjoittaa kohtaan ”rakkauden kohde” etu- ja sukunimeni. Tässä tapauksessa saattaisin hyvinkin kokea rakkauden epäaitona. Jos esimerkiksi vaihtaisin nimeäni, robotti etsisi käsiinsä lähimmän kaimani ja rakastaisi tätä yhtä paljon kuin minua hetki sitten.

 

Mutta pohditaan hieman monimutkaisempaa tilannetta. Oletetaan, että robotille ohjelmoitaisiin joukko satunnaisesti valittuja persoonallisuuden piirteitä, ja se ohjelmoitaisiin rakastamaan ihmistä, joka ymmärtää sen persoonallisuutta, ja jonka kanssa se kykenee käymään syvällistä luovaa keskustelua. Oletetaan, että minun persoonani muistuttaisi robotin persoonaa niin läheisesti, että kykenisimme helposti ymmärtämään toisiamme, ja välillämme olisi lisäksi pieniä eroja, jotka mahdollistavat keskustelussa uusien, luovien näkökulmien löytämisen. Kun robotti pitkien, syvällisten ja henkilökohtaisten keskustelujemme jälkeen rakastaisi minua, ei olisi kovinkaan selvää, kokisinko rakkauden epäaitona. Koska robotin persoonallisuus olisi määräytynyt satunnaisesti, ja koska rakkautemme olisi muotoutunut vuorovaikutuksemme kautta, en voisi väittää kenenkään ohjelmoineen robottia rakastamaan minua. (Rakkauden kokemista aitona luullakseni edistäisi myös se, mikäli robotin rungon malli olisi muotoilultaan erityisen onnistunut.)

 

Vapauden arvoa voidaan toki perustella muutenkin kuin rakkauden avulla. Useimmilla ihmisillä on vahva intuitiivinen kokemus vapauden suunnattomasta arvosta. Länsimainen kulttuurimme arvostaa sananvapautta, kokoontumisen vapautta, vapautta valita itse elämänkumppaninsa ja asuinpaikkansa. Mutta kaikissa näissä vapauden muodoissa on kysymys fyysisestä ja psyykkisestä vapaudesta, ei kontrakausaalisesta vapaudesta. Intuitio vapauden suunnattomasta arvosta näyttää siis perustuvan sekaannukseen kontrakausaalisen vapauden ja muiden vapauden lajien välillä. Vapaa tahto –teodikea näyttää lepäävän tämän sekaannuksen varassa. Ainakaan allekirjoittaneella ei ole tiedossaan mitään selkeää, ymmärrettävää syytä, miksi kontrakausaalinen vapaus pitäisi nähdä arvokkaana.

Vaikka vapaus kaikesta huolimatta olisi arvokasta, voidaan kysyä onko se riittävän arvokasta oikeuttamaan kaiken maailmassa vallitsevan pahan. Vapaa tahto –teodikean mukaan maailma ilman vapautta olisi vähemmän hyvä kuin maailma jossa on vapautta – riippumatta vapauden hintana maksettavasta suunnattomasta kärsimyksestä. Mutta onko vapauden arvo todellakin näin suuri? Menettäisikö maailma jotain olennaisen tärkeää, jos Jumala esimerkiksi estäisi ihmisiä seivästämästä toisiaan tai nylkemästä toisiaan elävältä?

Vaikka useimmat ihmiset arvostavat vapautta, useimmat myös näkevät vapauden rajoittamisen joissain tilanteissa aiheellisena. Useimpien mielestä on aiheellista rajoittaa esimerkiksi ihmisten vapautta omatekoisten pommien rakentamiseen tai kovien huumeiden myymiseen. Juuri tämän vuoksi on olemassa poliisi ja oikeuslaitos. Gustavsson tarkastelee teoksessaan kahta äärimmäistä vaihtoehtoa: a) maailmaa jossa vapautta ei lainkaan ole, ja b) maailmaa jossa vapautta on mahdollista väärinkäyttää kaikin mahdollisin tavoin. Näiden lisäksi voidaan kuvitella maailma c), jossa ihminen on useimmiten vapaa, mutta jossa Jumala estää kaikkein räikeimmät väärinkäytökset. Vaikka mailma b) olisi todellakin parempi maailmaan a) verrattuna, vaikuttaa hankalasti ymmärrettävältä, miksi b) olisi parempi myös maailmaan c) verrattuna.

Jos Jumala näkisi parhaaksi rajoittaa ihmisten vapautta, Hän voisi toteuttaa tämän esimerkiksi luomalla ihmisen aivoihin taipumuksen kokea raaka väkivalta äärimmäisen vastenmielisenä. Allekirjoittaneen on hyvin vaikea käsittää, miksi tällainen psyykkisen vapauden rajoittaminen olisi paha asia. Minulla esimerkiksi on vahva psyykkinen taipumus kokea ulosteiden syöminen vastenmielisenä. En koe tämän tunnereaktioni rajoittavan vapauttani millään olennaisella tavalla. Pikemminkin olen kiitollinen tällaisen terveyttäni suojelevan tunnereaktion olemassaolostka. Miksi siis raakaa väkivaltaa ehkäisevä tunnereaktio olisi yhtään negatiivisempi asia?

Jos Jumalalla olisi kuitenkin jokin syy olla luomatta väkivaltaa ehkäiseviä tunnereaktioita, Hän olisi voinut ehkäistä väkivaltaa luomalla ihmisen aggressiiviset vietit heikommiksi. On vaikea nähdä, kuinka tämä rajoittaisi ihmisen vapautta tai kykyä rakkauteen. Esimerkiksi naisilla lienee keskimäärin heikompi taipumus väkivaltaan kuin miehillä, mutta he tuskin ovat tämän takia vähemmän vapaita tai vähemmän kykeneviä rakastamaan.

Gustavssonin teodikea näyttää ajautuvan erityisen suuriin vaikeuksiin pohdittaessa luonnollista (luonnossa esiintyvää tai luonnon aiheuttamaa) kärsimystä. Gustavssonin mukaan luonnollinen kärsimys on seurausta syntiinlankeamuksesta. Ihmisen ja Jumalan välisen suhteen katkeaminen vaikutti koko luomakuntaan: maa kasvaa ohdakkeita ja orjantappuraa, ja lapset on synnytettävä kivuliaasti. Mutta Gustavsson ei määrittele mitenkään, millaisen täsmällisen syy-yhteyden kautta syntiinlankeamus aiheutti luonnollisen pahan. Millä tavalla hedelmän poimiminen hyvän ja pahan tiedon puusta synnytti esimerkiksi maanjäristyksiä ja kulkutauteja? Yleensä hedelmien poimimisella ei liene tällaisia vaikutuksia. Syy-yhteys voitaisiin ymmärtää esimerkiksi siten, että Jumala vihastui ihmisten tottelemattomuudesta ja rankaisi ihmiskuntaa luomalla maanjäristyksiä ja haitallisia bakteereja. Tässä on kyseessä ”rangaistus-teodikea”, joka on itsessään niin laaja aihe, etten käsittele sitä tässä yhteydessä. Gustavssonin kohdalla on olennaista, että hän ei määrittele syntiinlankeamuksen ja luonnollisen pahan välistä syy-yhteyttä mitenkään, vaan ainoastaan toteaa syntiinlankeamuksen ”vaikuttaneen luomakuntaan”. Tässä kohtaa näen Gustavssonin teodikean epämääräisenä ja syvästi epätyydyttävänä.

 

Viitteet:

1. Stefan Gustavsson: Perusteltu usko. Uusi tie, Helsinki, 1991. Alkuperäisteos ”Kristen på goda grunden." SESG-media, Stockholm, Swerige