Luullakseni yleisin vastaus teodikean ongelmaan on vetoaminen vapaaseen tahtoon. Jumala ei ole vastuussa maailmassa vallitsevasta pahasta, koska pahuus on seurausta ihmisten vääristä valinnoista. Mutta miksi Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon? Eikö Hän olisi esimerkiksi voinut ohjelmoida ihmiset tekemään vain hyvää? Vapaa tahto –teodikean kannattajat näkevät vapauden ylivertaisen arvokkaana. Maailma, jossa ihmisillä ei olisi vapautta olisi vähemmän hyvä kuin maailma, jossa vapaus on olemassa – huolimatta mahdollisuudesta, että ihmiset käyttävät vapauttaan väärin. Vapaa tahto ja sen väärinkäyttämisestä syntyvä paha eivät siis ole ristiriidassa Jumalan hyvyyden kanssa.¹

Ennen tämän ajatuksen lähempää tarkastelua on syytä pohtia, mitä ”vapaalla tahdolla” oikeastaan tarkoitetaan. 1800 –luvulla suositun klassisen fysiikan mukaan maailmankaikkeus voidaan nähdä jonkinlaisena jättimäisenä kellokoneistona. Jokainen tapahtuma määräytyy yksiselitteisesti sitä edeltävistä tapahtumista. Jos tietäisimme jokaisen atomin sijainnin ja liikesuunnan välittömästi alkuräjähdyksen jälkeen, ja jos tuntisimme kaikki luonnonlait, voisimme periaatteessa ennustaa jokaisen maailmankaikkeuden tapahtuman – kuten sen, että allekirjoittanut tällä hetkellä kirjoittaa blogia ja juo coca colaa. Tällaista näkemystä nimitetään determinismiksi.²

Maailmankaikkeuden näkeminen kellokoneistona johtaa vaikeisiin moraalifilosofisiin kysymyksiin. Useimmat ihmiset kokevat olevansa moraalisessa vastuussa omista teoistaan. Mutta vastuuta on vaikea sovittaa yhteen determinismin kanssa. Ihmistä voidaan syyttää tai kiittää teoistaan vain, mikäli hänellä olisi ollut mahdollisuus tehdä toisin. Kuinka voisin olla vastuussa teoistani, jos jokainen tekoni määräytyy tapahtumista kauan ennen syntymääni? Deterministisessä maailmassa ihminen näyttää olevan itsensä ulkopuolisten voimien ohjaama sätkynukke.³

Tässä kohtaa kuvaan astuu kontrakausaalinen vapaa tahto, ihmisen kyky tehdä valintoja luonnonlaeista ja syntymäänsä edeltävistä tapahtumista riippumatta. Tällainen radikaali vapauden muoto edellyttää luonnonlakien rikkoutumista ihmisen henkisissä toiminnossa. Kontrakausaalinen vapaus näyttää siis hankalasti yhteensovitettavalta tieteen tulosten ja tieteellisen maailmankuvan kanssa.

On tärkeää huomata, että kontrakausaalinen vapaa tahto poikkeaa olennaisella tavalla käsitteen ”vapaus” useimmista käyttötavoista arkisessa kielenkäytössä. Vapaudella voidaan tarkoittaa ensinnäkin fyysistä vapautta. Ihminen on fyysisesti vapaa, mikäli hän ei ole esimerkiksi vankilassa. Toisekseen voidaan puhua psyykkisestä vapaudesta. Jos ihminen kärsii sisäisistä ristiriidoista, hän ei ole vapaa toteuttamaan kaikkia haluamiaan asioita – esimerkiksi nainen, joka haluaisi erota väkivaltaisesta aviomiehestään, muttei pysty, koska pelkää yksin jäämistä. Kontrakausaalinen vapaus taas tarkoittaa ihmisen vapautta luonnolaeista, ei fyysisistä esteistä tai psyykkisistä ristiriidoista. Ihminen voi olla kontrakausaalisesti vapaa, vaikka istuisi vankilassa murheiden murtamana. Häneltä voi puuttua kontrakausaalinen vapaus, vaikka hän kirmailisi niityllä huolettomana.

1900-luvun alkupuolella keksitty kvanttimekaniikka⁴ romutti klassisen fysiikan ja siihen liittyvän determinismin. Kvanttimekaniikan keskeinen osa on epätarkkuusperiaate, jonka mukaan ei ole koskaan mahdollista tietää tai ennustaa kaikkea. Tämä epävarmuus ei liity vain inhimillisen tietomme rajallisuuteen, vaan on luonnon itsensä perimmäinen ominaisuus. Monet vapaan tahdon kannattajat tervehtivät tätä löytöä riemulla. Kontrakausaalinen vapaus näyttää sittenkin sopivan yhteen tieteen uusimpien löytöjen kanssa.

Mutta lähemmin tarkasteltuna riemu osoittautuu ennenaikaiseksi. Epätarkkuusperiaate tarkoittaa, että luonnossa tapahtuu perimmiltään satunnaisia ilmiöitä. Mutta sattumalla ei näytä olevan paljoakaan tekemistä vapaan tahdon kanssa. Kontrakausaalisessa vapaassa tahdossa on olennaista siihen liittyvä vastuu – koko käsite keksittiin nimenomaan vastuun mahdollistamiseksi. Mutta kuinka kukaan voisi olla vastuussa sattumasta? Eikö sattuma ole sattuma juuri siksi, ettei kukaan tai mikään ole siitä vastuussa?

Tämä johtaa kummalliseen paradoksiin. Deterministisessä maailmassa ei voi olla vapaata tahtoa. Kvanttimekaniikan mukanaan tuoma indeterminismi ripottelee maailmaan sattumia, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä vapaan tahdon kanssa. Vapaa tahto siis ajautuu ristiriitaan paitsi determinismin, myös indeterminismin kanssa. Mutta maailma näyttää välttämättä olevan joko deterministinen tai indeterministinen; sattumia joko on olemassa, tai ei ole. Ja vapaata tahtoa ei voi olla kummassakaan tapauksessa. Vapaalle tahdolle käy kuin tervattuun kattoon juuttuneelle varikselle; kun se nykäisee nokkansa irti, pyrstö tarttuu kiinni.⁵

Jos vapaat valinnat eivät ole edeltämäärättyjä eivätkä sattumia, ehkä ne voisivat olla osittain molempia. Mutta tämäkään ei näytä auttavan asiaa. Jos ihminen ei ole vastuussa edeltämäärätyistä tapahtumista eikä sattumista, kuinka hän voisi olla yhtään enempää vastuussa niiden yhdistelmästä? Vapaa tahto näyttää ajautuvan loogiseen mahdottomuuteen. Voiko edes teoriassa olla olemassa tapahtumia, jotka eivät ole edeltämäärättyjä, eivätkä sattumia, eivätkä mitään näiden yhdistelmiä? Tämä kysymys jakaa filosofien mielipiteitä. Joidenkin mielestä edeltämäärääminen ja sattuma ovat ainoat vaihtoehdot, joiden ulkopuolelle ei jää mitään. Joidenkin mielestä kontrakausaaliset vapaat valinnat muodostavat kolmannen, perustavan laatuisesti uudenlaisen vaihtoehdon. Tällaista näkemystä nimitetään libertarianismiksi.⁶

Allekirjoittaneella on asiaan jokseenkin jyrkkä kanta; kontrakausaalinen vapaa valinta on absurdi käsite, joka ei oikeastaan tarkoita mitään. Sattumalla tarkoitetaan tapahtumaa jolla ei ole syytä. Puhuminen tapahtumista joilla ei ole syytä, mutta jotka siitä huolimatta eivät ole sattumia tuntuu hölynpölyltä. Mutta tämä asia jakaa mielipiteitä; monet itseäni oppineemmat ja älykkäämmät filosofit uskovat kontrakausaalisiin vapaisiin valintoihin. (Ja monet yhtä lailla oppineet ja älykkäät eivät.) Vaikka lukija ei jakaisi allekirjoittaneen jyrkkää näkemystä, toivon vakuuttaneeni hänet ainakin siitä, että vapaa tahto on kummallinen ja syvästi hämmentävä ilmiö.⁷

On tärkeää huomata, että vapaan tahdon dilemma ei riipu maailmankuvasta. Monet kieltävät vapaan tahdon luonnontieteellisen maailmankuvansa perusteella. Mutta dilemma ei mielestäni muutu miksikään, vaikka uskoisin esimerkiksi yliluonnollisen sielun olemassaoloon. Jos sielu on olemassa, sen toiminnan täytyy joko olla edeltämäärättyä tai satunnaista tai jokin näiden yhdistelmä. Tämä on mielestäni loogisen tai käsitteellisen tason tosiasia, joka ei riipu yliluonnollisten ilmiöiden olemassaolosta.

Vapaaseen tahtoon liittyy toinenkin syvästi arvoituksellinen kysymys. Vaikka vapaa tahto olisikin todellinen, kuinka voisimme tietää sen olevan olemassa? Pohditaan esimerkkinä tällä hetkellä tekemääni valintaa ottaa huikka cocispullosta. Koska aivoissani on satoja miljardeja hermosoluja ja kymmeniä tuhansia miljardeja synapseja, erilaisia toimintaani vaikuttaneita syitä on tähtitieteellisen monta. Koska pystyn hahmottamaan korkeintaan muutamia syitä kerrallaan, on mahdotonta, että itse huomaisin kaikki valintaani vaikuttaneet syyt.

Edellä kuvatun perusteella tuntuu hyvin vaikealta käsittää, kuinka voisin itsekään tietää valintani olleen vapaa. Ilmeisesti minun pitäisi käydä yksitellen läpi kaikki valintaani vaikuttaneet tuhannet miljardit syyt, ja todeta, ettei mikään niistä tai mikään niiden yhdistelmä riitä ennaltamääräämään valintaani. Tämä vaikuttaa jokseenkin haastavalta urakalta.

Libertarianistit eivät tietenkään perustele vapauttaan edellä kuvatulla tavalla. Pikemminkin kyse lienee tunnekokemuksesta; useimmista ihmisistä tuntuu, että he eivät ole itsensä ulkopuolisten voimien sätkynukkeja.⁸ Aiemmin mainitun Principle of Credulity:n perusteella tätä tunnetta voitaisiin käyttää todisteena vapaan tahdon olemassaolon puolesta. Jos kerran ihminen tuntee olevansa vapaa, suoraviivaisin selitys tälle tunteelle on, että ihminen todellakin on vapaa. Mutta allekirjoittaneelle ei ole selvää, miltä vapaan valinnan oikeastaan pitäisi tuntua. Olipa vapaa tahto olemassa tai ei, minulla joka tapauksessa olisi tunne, että mikään syy ei määrää valintaani. Jos vapaa tahto on olemassa, tämä tunne johtuu siitä, että mikään syy ei todellakaan määrää valintaani. Jos vapaata tahtoa ei ole, tämä tunne johtuu siitä, etten kykene havaitsemaan edes murto-osaa valintaani vaikuttavista syistä. Tällä perusteella minun olisi mahdotonta havaita vapaata tahtoani, vaikka sellainen olisikin olemassa; minusta tuntuisi täsmälleen samalta riippumatta siitä, onko valintani vapaa vai ei.

Edellä mainittu ilmeisesti estää PoC:n soveltamisen vapaan tahdon todisteena. Kuinka vapauden tunteeni voisi todistaa vapaan tahdon puolesta, jos myös vapauden puute tuntuu täsmälleen samanlaiselta?

Näiden pohdintojen merkitys vapaa tahto –teodikean kannalta lienee ilmeinen. Vapaata tahtoa ei voi hyödyntää pahuuden olemassaolon selityksenä, jos vapaa tahto on absurdi tai merkityksetön käsite. Allekirjoittanut näkee tämän perustavanlaatuisena syynä vapaa tahto – teodikean hylkäämiseen. Joudun kuitenkin myöntämään, että tämä on henkilökohtainen näkemykseni, ei filosofien keskuudessa yksimielisesti hyväksytty näkemys.

Vaikka tämä artikkeli on jo venynyt harmillisen pitkäksi, kirjoitan vielä muutaman sanan moraalisesta vastuusta. Monet kokevat vapaan tahdon kiistämisen ja siitä seuraavan moraalisen vastuun katoamisen äärimmäisen epämiellyttävänä ja uhkaavana. Jos ihmiskunta kadottaisi uskonsa moraaliseen vastuuseen, päätyisimme kenties anarkiaan ja itsetuhoon. Itse en näe asiaa näin negatiivisesti. Mielestäni moraalisen vastuun katoaminen johtaa ensisijaisesti anteeksiantoon ja nöyryyteen. Ihmisellä ei ole syytä kostaa vihamiehilleen eikä ylpeillä saavutuksillaan. Olen henkilökohtaisesti kokenut tämän ajatuksen vapauttavana ja henkistä tasapainoani edistävänä.

Moraalisen vastuun merkitys on tietenkin suunnattoman laaja ja mutkikas aihe, johon en puutu tarkemmin tässä yhteydessä. Mutta asia ei liene merkityksellinen vapaa tahto –teodikean kannalta. Vaikka vapaan tahdon kiistäminen todellakin tuhoaisi ihmiskunnan, tätä ei voitaisi käyttää perusteluna sen olemassaololle. Jos totuus sattuisi olemaan ihmislajin näkökulmasta sietämätön ja tuhoisa, tämä olisi ihmislajin ongelma, ei totuuden ongelma.

 

Viitteet:

1. Tämänkaltainen idea esiintyy esimerkiksi aiemmin mainitussa Stefan Gustavssonin teoksessa ”Perusteltu usko” (sivut 153-156), sekä Richard Swinburnen teoksessa ”Tuntematon tekijä” (sivut 134-146). Aion myöhemmin käsitellä tarkemmin ainakin Swinburnen ajatuksia.

 

2. Wikipedia: Determinismi

 

3. Tämä kysymys tosin on asiantuntijoiden keskuudessa kiistanalainen. Kompatibilismiksi nimetyn kannan mukaan vapaa tahto ja determinismi eivät ole ristiriidassa. Inkompatibilismin mukaan determinismi sulkee pois vapaan tahdon mahdollisuuden. Kompatibilistien mielestä vapaa tahto voidaan määritellä mielekkäästi vetoamatta luonnonlakien rikkoutumiseen. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani fyysinen ja psyykkinen vapaus ovat kompatibilistisia vapauden määritelmiä. Mielestäni kompatibilistiset määritelmät usein vastaavat arkipäiväisiä intuitioitamme vapaudesta, mutta osoittautuvat epätyydyttäviksi pohdittaessa vapauden problematiikkaa syvällisemmällä tasolla.

Esimerkiksi Peter van Invagen käsittelee vapaan tahdon problematiikkaa teoksessaan ”Metaphysics”. Kyseinen teos soveltuu erinomaisesti johdantoteokseksi metafysiikasta kiinnostuneelle, mutta aihepiiriä entuudestaan tuntemattomalle lukijalle. Myös wikipedian artikkeli vapaasta tahdosta johdattaa lukijaa aihepiirin peruskäsitteiden pariin.

 

4. Wikipedia: Kvanttimekaniikka

 

5. Wikipedia: Dilemma of Determinism. Asiaa pohdiskellaan myös teoksessa John Carroll & Ned Markosian: ”An Introduction to Metaphysics”, luvussa 3.

 

6. Libertarianistit pohtivat tässä yhteydessä agenttikausaatiota. Perinteinen näkemys kausaliteetista perustuu oletukseen, että vain tapahtumat voivat toimia syynä toisille tapahtumille. Agenttikausaation mukaan tietoinen, persoonallinen olento voi olla syynä jollekin tapahtumalle x, ilman että x on minkään muun tapahtuman y aiheuttama. Tämän näkemyksen mukaan esimerkiksi minun valintojeni aiheuttaja olen minä, ei mikään tapahtuma aivoissani tai historiassani. Agenttikausaatio siis nähdään ”kolmantena vaihtoehtona” edeltämääräytymiselle ja sattumalle. Allekirjoittaneen mielestä agenttikausaatio ajautuu ongelmiin pohdittaessa, mitä oikeastaan tarkoitetaan sillä, että persoonallinen olento aiheuttaa jonkin tapahtuman. Se, että persoonallinen olento aiheuttaa jonkin tapahtuman näyttää itsessään olevan tapahtuma. Tällöin olemme palanneet dilemmaan, että tapahtuman täytyy joko olla satunnainen tai aiempien syiden aiheuttama. Mutta koska allekirjoitttanut ei ole filosofian asiantuntija, ja koska asiantuntijatkin ovat aiheesta erimielisiä, annan mielihyvin lukijalle vapauden (joko psyykkisen tai kontrakausaalisen) päätyä omiin tulkintoihinsa. Jos joku haluaa aihepiiriin perehtyä, agenttikausaatiota käsitellään viitteessä 5. mainitussa Carrollin ja Markosianin teoksessa sivuilla 69 – 75. Tosin todettakoon, että kyseinen teos ei anna vastauksia, vaan on pikemminkin omiaan sekoittamaan lukijan ajatuksia entisestään – mikä lienee metafysiikkaa pohdittaessa muutenkin väistämätöntä.

Agenttikausaatiota käsitellään myös täällä.

 

7. Edellämainitussa Carrolin ja Markosianin teoksessa (sivulla 77) todetaan: “It is tempting to thing of The Problem of Freedom and Determinism as beginning with the observation that our acting freely is inconsistent with the truth of Determinism, and ultimately ending either with the discovery that determinism is true (so that we are not free) or else the discovery that Determinism is falce (so that we are free after all). But if you take away only one thing from this chapter it should be that this temptation must be resisted. For (as we have tried to show) even if you reject determinism, it is still hard to give a plausible and satisfying account of freedom and responsibility.”

Michael Martin toteaa teoksessaan ”Atheism – a Philosophical Justification” (sivulla 370), ettei hänen tietääseen kukaan ole tarjonnut kontrakausaalisen vapauden analyysiä, joka kertoisi, mitä kontrakausaalinen vapaa valinta lopulta on, jos se ei ole sattuma.

Allekirjoittaneen edustama kanta tunnetaan nimellä ”kova inkompatibilismi” tai ”pessimistinen inkompatibilismi”. Inkompatibilismin mukaan determinismi ja vapaa tahto ovat keskenään ristiriidassa. Kovan inkompatibilismin mukaan sekä determinismi että indeterminismi ovat vapaan tahdon kanssa ristiriidassa. Wikipedia: Dilemma of determinism

 

8. Esimerkiksi Peter van Invagen teoksessaan “Metaphysics” kertoo kokevansa vapautensa niin itsestäänselvänä, että hänen on mahdotonta kuvitella, kuinka vapaa tahto voisi olla pelkkä illuusio. Toisaalta hän myöntää, että vapaan tahdon mahdollisuutta on rationaalisella tasolla vaikea perustella.