C. S. Lewis pohdiskelee teodikean ongelmaa klassikoksi nousseessa teoksessaan ”Kärsimyksen ongelma”. Kyseinen teos herättää allekirjoittaneessa ristiriitaisia tunnelmia. Lewisin tyyli ajatella ja kirjoittaa on toisaalta ihastuttavan omaleimainen, mukaansatempaava ja älykäs. Toisaalta Lewis esittää asiansa niin koukeroisesti ja rönsyilevästi, että vaatii melkoista työtä löytää selkeitä määritelmiä hänen mielipiteilleen.

Lewis näkee pahuuden alkulähteenä syntiinlankeamuksen. Hän näkee Raamatun kertomukset luomisesta ja Edenin paratiisista symboleina tai myytteinä, jotka kuvaavat ihmislajin kehityskulkua. Aluksi maapallolla oli vain eläimiä, joiden fyysiset ja psyykkiset toiminnat tähtäsivät vain puhtaan aineellisiin ja luonnollisiin tarkoitusperiin. Myöhemmin Jumala antoi eläimelliselle esi-ihmiselle uuden tietoisuuden, joka kykeni tajuamaan itsensä ja Jumalan. Lewis kuvailee tätä syntiinlankemusta edeltänyttä paratiisimaista tilaa:

Sellaiselle ihmiselle Jumala ei ollut liukas, kalteva pinta. Uusi tietoisuus oli luotu lepäämään Luojassaan, ja niin tapahtui. Ihminen saattoi kokea kumppaninsa (yhden tai useampia) hyvinkin rikkaasti, rakastaa häntä, pitää häntä ystävänään tai sukupuolikumppaninaan, hänellä saattoi olla monenlaisia elämyksiä eläinten kanssa ja hän saattoi nähdä ympäröivän maailman uudella tavalla kauniina ja pelättävänä, mutta kuitenkin Jumala oli etusijalla hänen tunteissaan ja ajatuksissaan, eikä se ollut minkään tuskaisan ponnistelun tulos. Oleminen, voima ja ilo laskeutuivat ihmiseen Jumalan lahjana ja palasivat ihmiseltä Jumalalle tottelevaisen rakkauden ja hurmioituneen palvonnan muodossa, niin että syntyi täydellinen ympyräliike. Tässä mielessä vaikkei kaikissa muissa oli ihminen silloin tosiaan Jumalan poika, Kristuksen prototyyppi, joka iloiten ja helposti antoi itsensä Isän käsiin, antautui kaikesta sielustaan ja kaikilla aisteillaan niin kuin Vapahtaja teki ristillä.”

Lewis spekuloi syntiinlankeamusta edeltäneen ihmisen hallinneen elimistöään, pitkälti samoin kuin joidenkin joogien väitetään sitä nykypäivänä hallitsevan. Ihminen oli kokonaan yhtä tietoisuutta ja kykeni tahdonalaisesti hallitsemaan esimerkiksi kehonsa surkastumis- ja uudistumisprosesseja. Tämä merkitsi vanhenemisprosessin tahdonalaista hallintaa, jolloin ihmisen elämän pituus oli suurelta osin hänen omassa vallassaan. Ihminen myös kykeni hallitsemaan alempia elämän muotoja, toisin sanoen eläinkuntaa. Eläimet halusivat luonnostaan palvella ja jumaloida ihmistä, koska ihminen oli tuotu eläinten papiksi ja eräässä mielessä niiden Kristukseksi.

Lewis näkee syntiinlankeamuksen ”kääntymisenä Jumalasta omaan minään”. Tässä hän mukailee kirkkoisä Augustinusta, jonka mukaan ylpeys oli ensimmäisen synti. Ihmiset halusivat ”kutsua sieluaan omakseen”. Tämä kuitenkin Lewisin mukaan merkitsee valheessa elämistä, ristiriitaista ja mahdotonta toivetta. Syntiinlankeamuksella oli monenlaisia kielteisiä seurauksia. Ensinnäkin ihminen menetti kyvyn oman elimistönsä ja eläinkunnan hallitsemiseen. ”Irrotettuaan itsensä kykynsä mukaan olemuksensa alkulähteestä se (ihmishenki) oli samalla tullut sulkeneeksi pois voimansa alkulähteet”. Ihmisen eläessä Jumalan yhteydessä Jumala oli ”hallinnut ihmisen elimistöä ihmishengen kautta”. Tämä Lewisin ajatus tuntuu jokseenkin hankalasti hahmotettavalta; joka tapauksessa olennaista on, että kadotettuaan läheisen yhteytensä Jumalaan ihminen joutui alistumaan luonnollisten rappion ja vanhenemisen prosessien alaisuuteen. Fyysisen rappion lisäksi myös ihmisen henki turmeltui; ”sen mielestä oli helpointa olla ylpeä ja kunnianhimoinen, suloinen omissa silmissään ja toisia lannistava ja nöyryyttävä, kateellinen, yhä lisää ja lisää turvallisuutta tavoitteleva.

Tulkintani mukaan Lewis näkee ihmisen elimistön ja hengen rappiotilan osittaisena vastauksena teodikean ongelmaan. Vaikka Lewis ei asiaa aivan suoraan sano, esimerkiksi haitallisten bakteerien tai perinnöllisten sairauksien vaikutukset voitaisiin nähdä mainitun rappion seurauksina, samoin ehkä myös eläinten hyökkäykset ihmistä vastaan.

 

Lewisin teodikea herättää ensimmäisenä kysymyksen, miksi ihminen oikeastaan halusi langeta pois Jumalan yhteydestä. Jos kerran Jumalan yhteydessä eläminen on täydellisen onnellista, ja jos Jumalasta erkaantuminen on aiheuttanut kaiken maailmassa vallitsevan pahan, lankeaminen ilmiselvästi oli maailman historian typerin valinta. Kysymystä entisestään mutkistaa se, että Lewisin mukaan ihminen ennen syntiinlankeamusta oli vapaa kiusauksista. Jos ihminen tiesi Jumalasta luopumisen olevan äärimmäisen huono ratkaisu, ja jos ihmisellä ei edes ollut kiusausta tällaisen huonon ratkaisun tekemiseen, miksi ihmeessä ihminen olisi sellaiseen päätynyt?

 

Jos Jumala halusi ennaltaehkäistä syntiinlankeamisen, Hän olisi voinut informoida ihmisiä hyvin tarkasti lankeamisen seurauksista – esimerkiksi lihansyöjäbakteereista ja maanjäristyksistä. Lisäksi hän olisi voinut tehdä ihmisestä äärimmäisen älykkään, jotta ihminen voisi harkita valintojaan mahdollisimman huolellisesti. Olettaakseni tällainen järjestely olisi tehnyt syntiinlankeamisen äärimmäisen epätodennäköiseksi. Jos Jumalasta luopuminen todellakin on äärimmäisen huono valinta, tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, etteivät edes äärimmäisen älykkäät ja ja äärimmäisen tarkalla tiedolla varustetut olennot tajuaisi tätä. Jos taas Jumala ei luonut ensimmäisiä ihmisiä äärimmäisen älykkäiksi, tai ei antanut heille äärimmäisen tarkkaa tietoa, syntiinlankeamus olisi ainakin osittain seurausta puutteista Jumalan luomistyössä.

 

Vapaa tahto -teodikean kannattaja ehkä näkee edellä kuvatun ratkaisun ristiriitaisena vapaan tahdon kanssa. Ehkäpä Jumala olisi riistänyt ihmiseltä vapauden tehdessään hänet niin älykkääksi ja tietäväiseksi, ettei hän voi langeta. Mutta tällainen käsitys vapaudesta vaikuttaa absurdilta. Jos ihminen on jossain olennaisessa mielessä vapaa, ainakin allekirjoittaneen mielestä tieto ja älykkyys kasvattavat vapautta, ennemmin kuin vähentävät sitä. Jos taas vapaus todellakin on ristiriidassa älykkyyden ja tiedon kanssa, herää kysymys, mitä säilyttämisen arvoista vapaudessa lopulta on.

 

Mutta riippuvatko vapaat valinnat loppujen lopuksi tiedosta tai älykkyydestä? Kenties näiden ominaisuuksien lisääminen olisi vähentänyt lankeamisen riskiä vain tiettyyn rajaan asti. Mutta tällainen vapauden tulkinta tuntuu absurdilta. Tarkoittaako vapaa tahto todellakin sitä, että ihminen saattaa tehdä äärimmäisen typeriä ja itselleen tuhoisia ratkaisuja, riippumatta siitä, kuinka tarkka tieto hänellä on ratkaisujensa seurauksista – ja jopa vailla kiusausta tällaisten ratkaisujen tekemiseen? Jos vapaassa tahdossa on kysymys tästä, vapaa tahto näyttää muuttuvan jokseenkin pelottavaksi ilmiöksi. Onko esimerkiksi olemassa jokin merkittävästi nollaa suurempi todennäköisyys, että minä seuraavan minuutin kuluessa hyppään kerrostalon ikkunasta, vaikka tiedän sen olevan terveydelleni haitallista, enkä koe minkäänlaista kiusausta näin toimimiseen?

 

Lewisin mukaan ”...pelkästään 'minän' olemassaolo – jo se, että kutsumme sitä 'minäksi' – sisältää alun alkaen itsensä palvomisen vaaran”. Myöhemmin Lewis jatkaa ”Jos niin haluatte, voidaan sanoa että tässä piilee luomakunnan koko järjestelmän 'heikko kohta', vaara, jolle Jumala ilmeisesti katsoo maksavan vaivan asettua alttiiksi.” Nämä ajatukset herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Millä tavalla 'minän' olemassaolosta seuraa itsensä palvomisen vaara? Vaikka Lewis ei asiaa suoraan sano, hän ilmeisesti näkee kontrakausaalisen vapauden olennaisena osana ihmisen minuutta. Mutta hän ei millään tavoin puutu vapaan tahdon määrittelemisen ongelmiin, eikä myöskään perustele, miksi vapaa tahto olisi arvokas asia.

 

Edellä mainitut ongelmat eivät tietenkään rajoitu vain Lewisin teodikeaan. Jokainen vapaa tahto -teodikean versio joutuu nähdäkseni vastaamaan kahteen haastavaan kysymykseen:

a) Mitä vapaa tahto tarkalleen ottaen on (erityisesti kuinka se eroaa sattumasta)?

b) Mikä tekee vapaasta tahdosta arvokasta (erityisesti riittävän arvokasta oikeuttamaan kaiken maailmassa vallitsevan suunnattoman kärsimyksen)? Allekirjoittanut ei ole kuullut yhdestäkään vapaa tahto -teodikean versiosta, joka vastaisi edes toiseen näistä kysymyksistä likimainkaan ymmärrettävästi. (Ainakaan siten, että allekirjoittanut vastausta ymmärtäisi.) Lewis näyttää teoksessaan tyylikkäästi sivuuttavan molemmat kysymykset.

 

Näiden perustavan laatuisten ongelmien lisäksi Lewisin teodikea herättää kysymyksen, miksi syntiinlankeamusta seurannut rappiotila periytyi ensimmäisten ihmisten jälkeläisille. Jos ensimmäiset ihmiset luopuivat yhteydestä Jumalaan ja joutuivat luonnollisten rappion ja vanhenemisen prosessien alaisuuteen, miksi uudet ihmisyksilöt eivät voineet edelleen syntyä Jumalan yhteyteen? Tällainen ratkaisu tuntuisi oikeudenmukaiselta uusia ihmisyksilöitä kohtaan. C.S. Lewis toteaa ”Tämä (syntiinlangennut) tila on periytynyt kaikille myöhemmille sukupolville, sillä kysymyksessä ei ollut vain niinsanottu hankittu ominaisuus; tässä syntyi uudenlainen ihminen. Synnistä oli syntynyt kokonaan uusi laji, jollaista Jumala ei ollut koskaan tehnyt.” Tässä sitaatissa Lewis ei mielestäni onnistu juurikaan valaisemaan asiaa. Jos hän tarkoittaa ”uuden lajin syntymisellä”, että syntiinlankeaminen vaikutti ihmisen geeniperimään, tuntuisi kohtuulliselta odottaa jonkinlaista kuvausta syy-yhteydestä vapaan valinnan ja geeniperimän välillä. Ainakaan yleensä ihmisen henkiset tapahtumat eivät vaikuta geeneihin. Jos taas Lewis tarkoittaa käsitteellä ”laji” jotain muuta kuin biologista lajia, olisi suotavaa määritellä tämä totutusta poikkeava merkitys.

 

Vaikka syntiinlankeamus olisikin jollain salatulla tavalla vaikuttanut geeniperimään, Jumala varmaankin olisi kaikkivaltiaana voinut estää tämän vaikutuksen, tai peruuttaa sen uusien ihmisyksilöiden kohdalla. Lewis pohtii langenneen tilan periytymistä seuraavasti: ”Jumala olisi voinut tehdä ihmeen ja kääntää tämän prosessin, mutta se olisi merkinnyt tahdikasta vetäytymistä syrjään koko siitä ongelmasta, jonka Jumala maailmaa luodessaan oli asettanut itselleen. Tämä ongelma oli – käyttääkseni jossain määrin epäkunnioittavaa kielikuvaa – hänen hyvyytensä julkituominen vapaiden olentojen kansoittamaan maailmaan draamana, joka näyteltäisiin näiden kapinasta huolimatta ja juuri sen avulla.” Allekirjoittaneen on hyvin vaikea ymmärtää, mitä Lewis yrittää tässä sanoa.

 

Syntiinlankeamus käsittää ainoastaan pienen osa Lewisin teodikeaa. Ehkä suuremman painoarvon Lewis antaa mortifikaatiolle, kärsimyksen kautta tapahtuvalle ”itsen kuolettamiselle”, joka edesauttaa Jumalan yhteyteen palaamista. Aion tarkastella mortifikaatiota lähemmin tulevassa artikkelissa.