Keskusteltaessa Jumalan olemassaolosta uskon ja tiedon suhde on olennainen kysymys. Osa kristityistä – mikäli olen tulkinnut heidän sanojaan oikein – näyttää näkevän uskon ja tiedon likimain samana asiana; Jumalan olemassaolo on perusteltavissa järkiperäisellä todistusaineistolla. Uskonnonfilosofiassa tällaista kantaa nimitetään evidentialismiksi.¹ Joidenkin mielestä taas usko ja tieto ovat täysin erillisiä; uskon kysymyksiä ei pidä eikä voi tarkastella järjen tai aistihavaintojen avulla. Tällainen kanta on nimetty fideismiksi.¹ Kolmantena vaihtoehtona voidaan mainita eksperientalismi, jonka mukaan Jumalan olemassaolosta voidaan vakuuttua välittömän kokemuksen kautta.¹ Tällöin usko ei olisi perusteltavissa yleispätevillä argumenteilla, muttei toisaalta olisi myöskään ristiriidassa järjen kanssa. Vertauskuvana voidaan pohtia takapihallani piipahtavaa lentävää lautasta. En voisi jälkeenpäin todistaa sen olemassaoloa kenellekään. Kuitenkin voisin itse uskoa lentäviin lautasiin, oman henkilökohtaisen havaintoni perusteella. Samalla tavoin Jumala voisi ilmaista olemassaolonsa kristitylle henkilökohtaisesti.

 

Raamatusta löytyy – tulkinnasta riippuen – sekä evidentialismia että fideismiä tukevia kohtia. Esimerkiksi kohdassa 1. Kor. 15:3-6 Paavali kirjoittaa:

 

”Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan, ja että hän näyttäytyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista. Sen jälkeen hän näyttäytyi yhtä haavaa enemmälle kuin viidellesadalle veljelle, joista useimmat vielä nytkin ovat elossa, mutta muutamat ovat nukkuneet pois.”

 

Tässä Paavali perustelee Jeesuksen kuolleistanousemista järkiperäisesti, silminnäkijähavaintoihin vetoamalla. Luultavasti samoin hän olisi perustellut vaikkapa Gennesaretin järven olemassaoloa. Toisaalta Hebr. 11:1

 

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

 

näyttäisi viittaavan uskon fideistiseen tulkintaan, samoin 1. Kor. 1:21

 

”Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat.”

 

Uskon ja tiedon erona mainitaan usein, että usko on enemmän kuin pelkkää tietoa; usko on henkilökohtainen rakkauden ja luottamuksen suhde kahden persoonan, ihmisen ja Jumalan välillä. Tätä korostetaan erityisesti eksistentialistisessa teologiassa.² Vastaavalla tavalla aviopuolisoiden välinen suhde on (ainakin ihannetapauksessa) muutakin kuin tietoa toisen olemassaolosta. Toisaalta allekirjoittaneen on vaikea ymmärtää, kuinka henkilökohtainen suhde voisi olla täysin tiedosta riippumaton. Ainakaan minä en koe erityisen läheistä suhdetta vaimooni, jonka olemassaolosta minulla ei ole tietoa. Vaikka usko on enemmän kuin tieto, jonkinlainen tieto tai vakuuttuminen näyttäisi olevan eräs uskon perusedellytyksistä.

 

Oma uskoni tuntui olleen sekoitus evidentialistisia ja eksperientalistisia piirteitä. Perustelin Jumalan olemassaoloa esimerkiksi maailmankaikkeuden olemassaololla, elämän olemassaololla, Jeesuksen kuolleistaheräämisellä, paranemisihmeillä ja Raamatun toteutuneilla ennustuksilla. Toisaalta koin myös voimakasta tunnetta Jumalan tai Pyhän Hengen läsnäolosta. Jälkeenpäin ajatellen tunne lienee ollut merkittävämpi uskon syy kuin järjelliset perustelut. Uskossa ollessani olisin luultavasti asettanut tärkeysjärjestyksen päinvastaiseksi. Mielenkiintoista on, että uskosta luopumisen alkuvaiheessa tajusin älyllisellä tasolla Jumalan olemassaolon hyvin epätodennäköiseksi, mutta silti koin tunnetasolla Jumalan läsnäoloa. Tässä vaiheessa en enää pitänyt tunnekokemustani todistusvoimaisena. Tuntui vaikealta päästä selvyyteen onko tunteeni peräisin jostain todellisesta, vai aiheutuuko se kymmeniä vuosia kestäneestä ”harjoituksesta” ja sosiaalisesta paineesta tuntea tietyllä tavalla. Tunnekokemukset eivät myöskään olleet ristiriidattomia. Läsnäolotunteiden vastapainona koin voimakkaita, epämiellyttäviä tunteita maailmankaikkeudesta täydellisen tyhjänä, kylmänä ja vihamielisenä. Tällaiset ”anti-mystiset” kokemukset tuntuivat vahvasti ristiriitaisilta Jumalan olemassaolon kanssa, ja lienevät omalta osaltaan vaikuttaneet uskosta vieraantumiseen.

 

Fideismin olen aina kokenut vaikeasti ymmärrettävänä. Jos usko on täydellisen ”sokeaa”, tiedosta riippumatonta, voinko sitten uskoa mihin tahansa? Uskossa tuntuu olennaiselta jonkinlainen totuuteen pyrkiminen. Perusteeton takertuminen itseäni miellyttävään oppijärjestelmään tuntuisi totuuspyrkimyksen hylkäämiseltä toiveajattelun vuoksi. Uskovien kanssa keskustellessani olen usein kohdannut ajatuksen, että usko on Jumalan lahja, joka ihmisen pitäisi hyväksyä kritisoimatta sitä inhimillisellä järjellään. Tällainen näkemys voi toki olla kristityn itsensä näkökulmasta ymmärrettävä. Mutta uskon tulkitseminen Jumalan lahjaksi näyttää vaativan jo lähtökohtaisesti Jumalaan uskomista. Entä jos joku ei ole varma onko Jumala olemassa, ja haluaa saada selvyyden, onko usko Jumalan lahja vai esimerkiksi toiveajattelua? Tällaisen henkilön näkökulmasta fideismin anti lienee vähäinen.

 

Jos usko ja tieto todellakin ovat täysin toisistaan riippumattomia, voisinko sanoa ”uskon Jumalan olevan olemassa, mutta tiedän, että Hän ei ole olemassa”? Tällainen lause tuntuu lievästi ilmaistuna paradoksaaliselta; ihminen voisi olla samaan aikaan uskovainen ja ateisti.

 

Koska koen henkilökohtaisesti fideismin äärimmäisen vaikeasti ymmärrettävänä, keskityn tässä blogissa tarkastelemaan uskoa evidentialistisessa ja eksperientalistisessa merkityksessä.

 

 

Viitteet:

 

1. Apologetiikkawikistä löytyy mainio artikkeli uskon ja tiedon suhteesta. Evidentialismin, fideismin ja eksperientalismin määritelmiä käsitellään alaluvussa ”Usko ja perustelut”.

2. James W. Sire: ”Missä maailmassa? Maailmankatsomusten perusteet puntarissa.” Sivuilla 123-124 kirjoittaja pohdiskelee ”kuolleen ortodoksian” ja ”teistisen eksistentialismin” eroa. Siinä missä ortodoksia näkee esimerkiksi synnin sääntöjen rikkomisena ja katumuksen syyllisyyden myöntämisenä, eksistentialistinen teismi näkee synnin suhteen pettämisenä ja katumuksen suruna henkilökohtaisesta petoksesta. Edelleen eksistentialistinen teismi näkee uskon persoonalle antautumisena, ei vain johonkin väitekokoelmaan uskomisena.