Kasvatus -teodikean perusideana on kärsimyksen näkeminen hyödyllisenä, kasvattavan tai opettavan vaikutuksensa kautta.

 

C.S. Lewis teoksessaan ”Kärsimyksen ongelma” yhdistelee vapaa tahto -teodikeaa ja kasvatus -teodikeaa. Hän näkee kärsimyksen alkulähteenä syntiinlankeamuksen. Toisaalta hän näkee kärsimyksen myös palvelevan Jumalan hyviä päämääriä. Hänen mukaansa kärsimyksen keskeisenä merkityksenä on mortifikaatio, ”Jumalalta anastamamme tahdon kuolettaminen”. Lewis havainnollistaa tätä keskeistä käsitettä teoksensa sivulla 87:

 

”Entisajan lastenhoitajat ja vanhemmat olivat aivan oikeassa ajatellessaan, että kasvatuksen ensimmäinen tehtävä oli ”saada lapsen vastustus murtumaan”. Heidän keinonsa olivat usein väärät, mutta luulen, että jos ei ymmärretä itse periaatteen tarpeellisuutta, ei olla ollenkaan perillä sielullisista laeista. Jos emme nyt enää aikuisina ulvo ja polje jalkaa yhtä kiivaasti, on se osaksi sen ansiota, että vanhempamme panivat jo lastenkamarissa alulle tahtomme murtamisen, ja osaksi sen, että samat intohimot esiintyvät nyt kekseliäämmissä asuissa ja välttävät tukahduttamispyrkimykset eläen ovelasti erilaisista ”kompensaatioista”. Tästä seuraa, että on välttämätöntä kuolla joka päivä. Vaikka kuinka luulisimme murtaneemme kapinallisen tahtomme, se silti pysyy hengissä. Kuinka tuskallinen tämä tapahtumasarja on, siitä kertoo varsin tyhjentävästi jo 'lihan kuolettaminen' (mortifikaatio) -termin historia.”

 

Lewis erittelee kolme kärsimyksen ”tehtävää”. Ensimmäinen ja alin tehtävä on horjuttaa sitä haavekuvaa, että kaikki on jo hyvin. Lewisin mukaan ”erehdyksellä ja synnillä on molemmilla se ominaisuus, että mitä perusteellisempia ne ovat, sitä vähemmän uhri ne huomaa... Kärsimys on paljasta pahaa, josta ei voi erehtyä.” Toinen kärsimyksen tehtävä on sen unelman särkeminen, että kaikki mitä meillä on, on omaamme ja riittää meille. ”Jokainen on huomannut, miten vaikeaa on ajatella Jumalaa silloin kun kaikki käy hyvin.” Kolmas kärsimyksen tehtävä liittyy uhrautumiseen, vapaaehtoiseen alistumiseen kärsimykselle Jumalan tahdon vuoksi. Kun ihminen tekee hyviä tekoja, hän useimmiten tekee ne enemmän tai vähemmän itsekkäiden motiivien vuoksi. Kärsimykselle alistuminen on ainoa teko, jonka taustalla ei voi olla itsekkäitä motiiveja. ”Sillä silloin (uhrautuessaan) hän kaikkien luonnollisten vaikutteiden ja kaiken luonnon suoman tuen puuttuessa toimii ainostaan siitä voimasta, jonka Jumala hänelle hänen alistetun tahtonsa välityksellä antaa.” Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta Lewis mainitsee Aabrahamin uhraamassa poikaansa Iisakia.

 

Mielestäni perustavanlaatuisin ongelma Lewisin teodikeassa liittyy mortifikaation mielekkyyteen. Ovatko kärsimys ja sen kautta tapahtuva tahdon kuolettaminen todellakin paras mahdollinen keino edistää ihmisten paluuta Jumalan yhteyteen? Ainakin allekirjoittaneen mielestä tuntuu hyvin epäuskottavalta, ettei edes kaikkivaltias kykenisi keksimään mitään parempaa vaihtoehtoa. Pohditaan vertauskuvana tilannetta, jossa lapset ovat vieraantuneet vanhemmistaan. Vanhemmat voivat pyrkiä korjaaman tilanteen joko käyttäytymällä lapsiaan kohtaan reilusti ja rakastavasti, tai pahoinpitelemällä heitä. Ensin mainittu vaihtoehto lienee useimpien mielestä toimivampi. Lapsen ja vanhempien suhdetta käytetään usein vertauskuvana ihmisen ja Jumalan suhteesta. Jos Jumala haluaa ihmisten palaavan yhteyteensä, onko paras keino todellakin se raaka ja sattumanvarainen väkivalta, jota Jumala näyttää luomistyössään toteuttaneen ihmisiä kohtaan? Eikö Jumala olisi voinut luoda maailmasta niin kauniin ja oikeudenmukaisen, että ihmiset kiitollisuuden, luottamuksen ja vastavuoroisen rakkauden siivittäminä palaisivat Luojansa yhteyteen?

 

Toinen vaihtoehto voisi olla ihmisen varustaminen riittävällä tiedolla ja älykkyydellä. Jos on olemassa kaikkivaltias, täydellisen hyvä ja rakastava olento, tällaisen olennon yhteydessä eläminen tuntuu itsestäänselvästi parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Ainakin allekirjoittaneen on äärimmäisen vaikea kuvitella, kuinka kukaan riittävällä tiedolla ja älykkyydellä varustettu olento voisi olla ymmärtämättä tätä. Ihmisten kapina Jumalaa vastaan johtunee usein siitä, että ihminen ei näe Raamatussa kuvatun jumaluuden edustava aitoa hyvyyttä. Mutta jos Jumala ilmoittaisi kaikille ihmisille selkeästi olemassaolonsa ja täydellisen hyvyytensä, ja selittäisi kaikille, kuinka Hänestä luopuminen on johtanut erilaisiin negatiivisiin asioihin, oletan vain äärimmäisen harvojen lopulta kapinoivan. Jos taas ihminen todellakin on liian typerä kyetäkseen tällaiseen itsestäänselvästi oikeaan ja hyödylliseen ratkaisuun, herää kysymys miksi Jumala ei alun perin luonut ihmistä älykkäämmäksi ja rationaalisemmaksi.

 

Toinen mortifikaatio-hypoteesin ongelma liittyy kärsimyksen satunnaiseen ja epätasaiseen jakautumiseen. Jos ihmisen tahdon murtaminen kärsimyksen kautta olisi todellakin tarpeellista, hyvä ja rakastava Jumala varmaankin haluaisi annostella kärsimystä kullekin yksilölle vain siinä määrin, kuin hänen tahtonsa murtaminen vaatii. Tämän vuoksi Jumalan olisi kannattanut luoda sellaisia kärsimystä tuottavia mekanismeja, jotka mahdollistavat kärsimyksen täsmällisen kohdistamisen yksilötasolla. Mutta maailmassamme toimivat kärsimystä tuottavat luonnonilmiöt näyttävät tekevän kärsimyksen tarkan kohdentamisen hyvin vaikeaksi. Esimerkiksi maanjäristykset ja pyörremyrskyt iskevät laajoille maantieteellisille alueille. Kulkutaudit iskevät tuhoisimmin köyhien ja aliravittujen ihmisten keskuuteen. Syöpä aiheuttaa kärsimystä suurelta osin satunnaisesti valikoituneille uhreille. Maailmassamme vallitseva kärsimys ei muistuta kirurgin veistä, joka leikkaa vain sieltä, mistä on tarpeen. Pikemminkin se muistuttaa asutuskeskustaistelussa sovellettua raskaan tykistön tulta, joka iskee satunnaisesti sekä sotilaisiin että siviileihin.

 

Tähän liittyvä ongelma on kärsimyksen kohdistuminen eläimiin ja pieniin lapsiin, jotka eivät ymmärrä mitään Jumalasta tai Hänen puoleensa kääntymisestä. Lewis pohtii eläinten kärsimystä teoksensa luvussa IX. Hänen jokseenkin laajassa käsittelyssään näyttää oleva pääideana, että emme lopulta tiedä kykenevätkö eläimet kokemaan kärsimystä, tai missä määrin ne sitä kokevat. Lewis muunmuassa spekuloi, että eläimillä ei ole ajassa jatkuvaa ”koordinoivaa” minuutta, joka kykenisi yhdistämään kaksi ajassa erillistä kipua omaksi kokemuksekseen. Erityisiä todisteita näiden spekulaatioiden tueksi hän ei esitä. Hän sen sijaan kääntää todistustaakan päinvastaiseksi, toteamalla, että eläinten minätajunnasta ei ole itse asiassa mitään todisteita.

 

Eläinten kyky kärsimyksen kokemiseen on toki suunnattoman monimutkainen neuropsykologinen ja filosofinen kysymys, jota en tässä yhteydessä edes yritä tyhjentävästi käsitellä. Sen sijaan viittaan lyhyesti kahteen näkökohtaan. Ensinnäkin voidaan vedota Principle of Credulityyn. Koska eläimet näyttävät kärsivän, suoraviivaisin tulkinta lienee, että eläimet todellakin kärsivät. Todistustaakka näyttää lepäävän päinvastaista väittävän harteilla. Toisekseen, useimpien ihmisten moraalinen intuitio (omatunto) tuomitsee tarpeettoman kivun tuottamisen eläimille. Jos ihmisen moraalinen intuitio on Jumalan luoma, miksi Jumala olisi antanut ihmiselle väärää tietoa antavan moraalisen intuition?

 

Lewis pohtii toisena mahdollisuutena, että Saatana on voinut aiheuttaa eläinten kärsimyksen, saanut ”eläinluonnon liukumaan takaisin käyttäytymiseen, joka olisi oikeastaan vain kasveille soveliasta”. Lewis ei kuitenkaan anna mitään vastausta kysymykseen, miksi Jumala olisi antanut Saatanan toimia näin. Hyvä ja rakastava Jumala mitä todennäköisimmin haluaisi estää kärsimyksen tuottamisen viattomille eläimille.

 

Kolmas merkittävä ongelma Lewisin teodikeassa liittyy sen moraalisiin seurauksiin. Jos kärsimys todellakin on hyvä asia edistäessään ihmisen paluuta Jumalan yhteyteen, miksi meidän pitäisi harrastaa esimerkiksi hyväntekeväisyyttä tai lääketiedettä? Emmekö tällöin itse asiassa tärvelisi Jumalan suunnitelmia? Lewis näyttää tiedostavan tämän ongelman. Hänen mukaansa ”Jokainen toteuttaa varmasti Jumalan suunnitelmaa, toimipa hän siten tai täten. On vain ihmisen itsensä kannalta tärkeää, toteuttaako hän sitä Juudaksen vai Johanneksen lailla.” (Sivu 105.) Tästä huolimatta Lewis näkee hyvyyteen pyrkimisen tärkeänä päämääränä. ”Olisi sen vuoksi aivan väärin olettaa, että kristinopin käsitys kärsimyksestä olisi ristiriidassa sen voimakkaan vaatimuksen kanssa, että velvollisuutemme on jättää maailma jälkipolville jo ajallisessakin mielessä 'parempana' kuin se, jonka itse saimme.” (Sivu 108.)

 

Nämä Lewisin ajatukset tuntuvat hyvin vaikeasti käsitettäviltä. Hänen kannastaan näyttää seuraavan, että ihmisen on mahdotonta vaikuttaa maailmassa vallitsevan kärsimyksen kokonaismäärään, tai edes tietyn yksilön kokemaan kärsimykseen. Oletetaan, että Jumala näkee parhaaksi murtaa tietyn ihmisen tahdon sairastuttamalla häneen syöpään. Jos kirurgi poistaa kasvaimen, ilmeisesti Jumala väistämättä tuottaa kyseiselle ihmiselle vastaavan määrän kärsimystä jollain muulla tavalla. Tässä tapauksessa tuntuu hyvin vaikealta ymmärtää, mitä merkitystä millään hyvillä teoilla lopulta olisi. Lewis toteaa hyvien tekojen olevan ihmisen itsensä kannalta tärkeitä. Mutta on vaikea ymmärtää, miksi ”hyvät” tekoni lopulta olisivat edes itseni kannalta tärkeitä, jos kuitenkin tiedän niiden olevan yleisen hyvän kannalta merkityksettömiä.

 

Näkemys, että jokainen ihminen tahtoen tai tahtomattaan toteuttaa Jumalan suunnitelmaa, näyttää ajautuvan ristiriitaan vapaan tahdon kanssa. Yleisen tulkinnan mukaan edes Jumala ei kykene kontrolloimaan ihmisen vapaita valintoja. Mikä siis estäisi minua tekemästä sellaista hyvää tai pahaa tekoa, joka poikkeaa Jumalan suunnitelmasta ja tärvelee sen? Jos taas Jumala kykenee kontrolloimaan ihmisten vapaata tahtoa, vapaa tahto -teodikean perusajatus näyttää sortuvan. Teodikean perusidean mukaan Jumala ei ole vastuussa ihmisten vapaista valinnoista.

 

Kuten totesin ensimmäisen Lewisiä käsittelevän artikkelini alussa, Lewisin teos synnyttää todellakin ristiriitaisia tunteita. Hänen kirjoitustyylinsä on mukaansatempaava ja antaa omalla tavallaan vaikutelman säkenöivästä älykkyydestä. Jollain emotionaalisella tasolla koen Lewisin tekstin paljon vakuuttavampana kuin esimerkiksi Swinburnen teokset. Toisaalta Lewis tuntuu kätkevän sanomansa monimutkaisen kaunokirjallisen rönsyilyn alle. Hänen filosofisen argumentaationsa seulominen kauniiden sanakäänteiden alta jättää jäljelle yllättävän harvoja kultahippuja. Lewisin perusongelmana näyttää olevan ideoiden äärimmäisen epäselvä määrittely ja monien keskeisten ongelmakohtien sivuuttaminen joko ylimalkaisilla huomioilla tai hiljaisuudella.

 

Toisaalta Lewis tuskin on edes pyrkinyt hienostuneeseen filosofiseen analyysiin. Hän toteaa teoksensa alussa mielenkiintoisesti ”Jokainen todellinen teologi huoma helposti, että nämä sivut on kirjoittanut maallikko ja harrastelija... Koska tämä ei ole mikään tieteellinen julkaisu, en ole juuri nähnyt vaivaa löytääkseni eräiden ajatusten ja sitaattien alkulähteitä silloin, kun ne eivät ole olleet aivan käsillä. Yhdellekään teologille ei tule olemaan vaikeata todeta, mitä ja miten vähän olen lukenut.” Tässä kohtaa allekirjoittanut kokee Lewisin kanssa suurta hengenheimolaisuutta. Toivon yltäväni tekstissäni edes murto-osaan siitä kaunokirjallisesta vaikuttavuudesta, jonka Lewis on saavuttanut.